Niin, Hinkkalaisilla oli lapsia myös. Sillä vaikka he olivatkin olleet riitaisia, vallitsi heidän välillään sentään niin paljon sopua, että perhe oli lisääntynyt vahvasti ja oli yhä lisääntymässä. Viime vuonna se oli lisääntynyt kahdella yht'aikaa, leveäposkisia poikia molemmat, "oikeita papan poikia", oli Jopin tapa sanoa hyvällä päällä ollessaan joskus. Ne oleilivat vielä isoimman osan aikaansa kehdossa piian hoidettavina, mutta kaksi vanhempaa, tyttö ja poika, teki jo hävitysretkiä pitkin huoneita, jättäen selviä merkkiä verkaisiin tuolinpäällystöihin, seinäpapereihin ja muihin arempiin kohtiin.
Emäntä tuli kotiin ensimmäisenä illalla. Saatuaan selvän, mihin Joppi oli ajanut, oli hän pyörtänyt ympäri. Tuttavissaan hän sentään oli käynyt, parilla kauppiaalla, värjärillä ja jahtivoudin matamia katsomassa, tutkaissut kylän kuulumiset ja tehnyt selvän Metsänkylän asioista, ostellut kangasta, kahvia, vehnäistä ja suuren pussin karamellia lapsille, sekä muuta talouden tarvetta, ja sitten lähtenyt vasta ajamaan kotiin.
Hän oli tiellä vakavasti päättänyt voittaa voudin puolelleen kahakoissaan Joppia vastaan, sillä siitä voi olla apua. — Mitä sen nytkään olisi tarvinnut hevosta valjastaa, eikä se raukka kumminkaan itse olisi sitä kyennyt tekemään, ajatteli hän, ja kutsui heti kotiin päästyään voudin yhteen seuraan saliin. Hän tarjosi sille konjakkiakin teen sekaan, ja toinen oli ylen myöntyväinen emännän esityksiin ja lupasi hyvää asiaa auttaa, mikä vaan hänen vallassaan olisi. Juteltiin hyvillä mielin kaikki, Fiina kolmantena, ja emäntä puhui kuulumisia kirkolta päin, lipeästi, sujuvasti, höystäen tapahtumia aina vähän oman kuvituksensa mukaisiksi.
Lapsille oli annettu koko karamellipussi omaan haltuunsa yht'aikaa. Ne olivat sen hajoittaneet salin lattialle ja leikkivät siinä suutaan massutellen ja heitellen toisiaan pyöreillä, tahmeilla makeispalluroilla, kunnes lopulta tuli riita, kummanko isompi puoli piti oleman.
— Älä tina tika vie minun taramelliäni, sanoi toinen ja kävi kynsin toisen käsiin kiinni, niin että veri lähti.
— Ai ai ai, toi Väinö on temmonen roitto, varattaa minulta ja repii, parkui toinen.
Äiti eroitti riitelijät, antaen tukkapöllyä, mutta samassa hän nauroi ja sanoi:
— Oi voi niitä lapsia! Mikä pitää kaikkia suuhunkin tuoman. On niistäkin sentään jotain hauskuutta!
Mutta sillä aikaa on Joppi tullut huomaamatta kotiin. Hän on ollut niin humalassa, että on torkkunut pää polvien välissä rattailla, hevonen on kulkenut loppumatkan kävellen ja seisattunut tallin eteen. Siinä on Joppi herännyt, huomannut olevansa kotona, ja kömpinyt huoneesen, jättäen hevosen siihen sille hyvälleen. Hän on kompuroinnut suoraa päätä saliin, kun on sieltä nähnyt tulen, ja hänen turtuneet, unenpöperöiset silmänsä ovat heti ovelta huomanneet, että joku mieshenkilö siellä istuu emännän ja neulojan kanssa perällä, pöydän ääressä. Hän alkaa heti ovensuussa sähistä ja pihistä kuin kissa ja lähentelee pöytää horjuen, poroisena, lakki silmillä, palttoo ja takki avonaisena, ja kasaa kaikki lattiamatot kulkiessaan.
— Jassoo, vai tällä tavalla — vai sitävarten minua käskettiinkin ovesta ulos — hääh! kähittää hän, hapuilee sormet narrillaan pöytää, tuijottaen epämääräisesti eteensä, saa pöytäliinasta kiinni ja vetäisee kaikki lattialle.