— Godag bror! kuuluu yhdeltä puolelta.
— Aah! Mjukaste tjänare fru Helenius! kumarretaan toisaalla.
— Nä, men man får ju treffa herr agronomen här, sanoo joku, ja rientää tervehtimään erästä juuri saapunutta, nuorta herrasmiestä, jolla on rillit nenällä ja pienet viiksen alut kierrettyinä korvia kohti, ja joka niitä yhä kierrellen katselee ympärilleen aivan kuin olisi joutunut johonkin ventovieraaseen, outoon paikkaan, jossa ei tiedä miten olla kuin elää.
— Jo, man ska' nu lära de där tuppelinerna att odla rofvor, vastaa puhuteltu mielihyvästä nauraen, kun huomaa, ettei hän sentään vielä ole joutunut kokonaan hunningolle.
Siihen samaan yhtyi Jussilakin kohteliaasti kumartamaan ja tervetulleiksi ottamaan tulijoita, niinkuin hän teki kaikille herrasmiehille, vaikka kovin häntä suututti, että heillä aina oli se "kapulakielensä" ensimmäisenä.
Ei hän sentään sisimmässään itse siitä kielestä ollut niin vihoissaan — se häntä enimmin katkeroitti, ettei sitä pitänyt ymmärtää eikä itse osata käyttää. Ja sitä hän oli monasti ajatellut ja ystävilleenkin puhunut, että kun sitä vaan voisi vielä vanhana oppia, niin sitten niitä herroja ja ruunun rottia vasta oikein kelpaisi "tuukata".
Yksi toisensa jälestä alkoi jo saapua niitäkin pitkämatkaisempia, jotka olivat rautateitse lähimmälle asemalle tulleet ja siitä hevosella Jussilaan.
Ja yhtäkkiä käy hymäys portin puolella olevien joukossa, että nyt se tulee sinatööri.
Se tieto leviää miehestä mieheen ja kaikki ahtautuvat portille, johon samalla ajaa kaksi herrasmiestä samoilla rattailla, astuvat alas ja puhuvat keskenään, tehden liikkeitä käsillään, juuri kuin siinä lopettaen jotain tiellä tapahtunutta keskustelua.
Toinen tulijoista on suuri, muhkea mies muodikkaassa puvussa. Hän vetäsee ryhdikkäästi keltaisen hansikkaan oikeasta kädestään ja maksaa tuojalle kyytirahan.