Moni kansan joukosta, joka ei tunne kumpaistakaan miehistä, ottaakin tämän senaattoriksi, sillä toinen herra on paljoa mitättömämmän näköinen, vanha ja hiukan koukistunut. Mutta useammat sentään tuntevat hänet ja kuiskailevat: "katsokaas paroonia".
Hän on sisuksiltaan ja perustuksiltaan talonpoika, naapuripitäjän mahtavin mies, ja istunut tuomiokuntansa edusmiehenä jo monilla valtiopäivillä, mutta aina mahtavan ja hienon esiintymisensä vuoksi on häntä piloillaan alettu kutsua "parooniksi". Hän on myös maanviljelysseuran puheenjohtaja, ja on tehnyt senaattorille seuraa samoilla rattailla, ja tämän kanssa innokkaasti puhunut kansalle, ehkäpä itselleenkin tärkeistä asioista, joita ei jokaisen syntisen korvan ole sallittu kuulla.
Jussila on portilla vastassa etummaisena, seisten pönäkkänä, vaikka vähän epävarmana, kuinka vastaanoton oikeastaan pitäisi tapahtuman ja mitä siinä olisi sanottava. Salainen kateus "paroonia" kohtaan on aina kytenyt hänen rinnassaan joka kohdassa, missä he vaan ovat yhteen sattuneet, ja nytkin se taas pyrkii vastustamattomasti ja entistään vimmatummalla voimalla esiin, kun hän näkee, kuinka tutunomaisesti tämä puhelee senaattorin kanssa. Se tunkee tekemään häiriötä jo muutenkin tuskallisessa asemassa. Ja vilaukselta likistyvät Jussilan huulet ohuiksi yhteen, mutta hän voittaa sentään heti itsensä ja ajattelee, että koittaa se kerran minunkin vuoroni.
— No niin, no niin, jahaah, tjaah, puhuu esimies hienosti sointuvalla äänellä, vetäen toisenkin hansikkaan kädestään ja asettaen sen toisen kanssa sievään palloon.
Sitten heittää hän katseensa väkijoukkoon, tehden omituisen, kohauttavan liikkeen silmäluomillaan, juuri kuin paremmin nähdäkseen, ja lähestyy senaattorin kanssa porttia.
— Sanomattoman hauskaa, jatkaa hän sitten erityisesti suhahtavalla S:llä, — sanomattoman hauskaa, että olemme saaneet näin paljon kansaa, näin erittäin vilkkaan osanoton kokoukseemme. Se on edistyksen merkkejä. Jahaah, tässähän onkin tämän talon isäntä, ellen väärin muista, sanoo hän huomattuaan Anton Jussilan vastassaan.
Tuo "väärin muista" pistää Jussilaa kuin veitsellä, sillä he olivat siksi vanhat tuttavat, siksi usein yhdessä olleet, ettei hän voinut käsittää näiden sanain tarkoitusta. Mutta pitemmälle hän ei ehtinyt sitä asiaa ajattelemaan, sillä samassa tarjosi toinen jo kättä, ja sanoi sitten senaattoriin päin kääntyen:
— Niin, tässä on tämän talon omistaja, haaraosastomme uusi esimies
Anton Jussila.
Jussilaa hykäytti omituisesti rinnan alta ja huulet vavahtivat hiukan, kun näki senaattorin ojentavan kättään. Hän ei saanut sanaakaan suustaan, vaikka niitä oli ollut valmiina paljonkin, tempaisi vaan hatun kouraansa, teki syvän, vähän kömpelönpuolisen kumarruksen ja työnsi kättä vastaan tervehtäjälle, niin että kalvosin lensi nyrkin päälle ja peitti kokonaan sekä hänen omansa että senaattorin käden.
— Tervetuloa, herra si-sinatööri! hän sai vihdoin sanotuksi, työntäessään punakkana kalvosinta takaisin takkinsa hihaan.