Sattuu sentään toisinaan olemaan joku joukossa, joka tahtoo näyttää, että voi sitä siltä löytyä tietoja ja voidaan tajuta muutakin kuin pellon kyntöä, vaikkei ollakaan korkeitten koulujen ovia avattu. Jussila sen mielestään oli tänään jo yhden kerran näyttänyt ja niinkuin rohkaistuneena siitä katkasi hän nytkin äänettömyyden ja alkoi vahvalla äänellä puhua yhteisistä asioista.
Hän alkoi kosketella kunnan asioita puolelta jos toiseltakin, mutta enimmäkseen "varjopuolilta", niin kuin hän itse sanoi. Ja niitä varjopuolia, jotka korjausta kaipasivat, oli hänen mielestään paljon, melkein joka alalla, kun vaan olisi korjaajia.
Kaikki kunnan asiat, jotka hänen mieltään painavat ja joihin hän parannusta haluaa, tahtoo hän tuoda esiin. Välillä vilkasee hän lautain yhtymäkohdassa pöydän takana istuvaan vanhaan herraan, nähtävästi odottaen, että hänkin avaisi suunsa. Mutta hän, jonka päällä kaikkien muittenkin katseet lepäävät, ei tuhlaa sanojaan liiaksi. Puheenjohtaja siinä vieressä tekee vaan silloin tällöin, juuri kuin toisenkin puolesta, jonkun huomautuksen. Jussilasta tuntuu niinkuin sen miehen huulilla aina olisi pieni ivallinen hymy, ja se vihlasee hänen sappeaan, mutta hän ajattelee vaan, että annahan ajan kulua, enköhän istu vielä kerran minäkin valtiopäivillä. Virnistelepä sitten vielä.
Kun ei ole saanut toivottua tulosta yhdestä asiasta, siirtyy Jussila ilman isompia valmistuksia toiseen ja alkaa puhua kouluista sekä niiden rakennuksista, kuinka tässäkin kunnassa kynsin hampain isketään vastaan joka kerta kun uutta koulua olisi aikomus perustaa.
— On se kumma, että niitä yksinkertainen kansa vastustaa, kun niitä vastusti vanha pastori vainajakin, yhtyy lukkari puheeseen. — Tai ei hän niitä suorastaan vastustanut, mutta puhui niistä aina niin halveksuvasti, että se vaikutti pahaa sanankuulijoihin. Ankara tässä on taistelu valon puolesta ollut ja tulee olemaan kauvan vielä. Kuinka monta turhanpäiväistä kokousta sain minäkin ennen pitää ollessani kuntakokouksen puheenjohtajana, kyllä se muistetaan! lopettaa hän heittäen katsauksen ylitse koko miesparven. Ja ikäänkuin saattaakseen parempaan huomioon mistä päin se puhe oli tullut, alkaa hän kakoa kurkkuaan ja syleksiä niin, että vieraammat joukossa kummeksien katselevat häntä ja luulevat varmaan hänen jo nielleen sikaariholkkinsa.
— Niin, toivotaan nyt, että saamme uudessa kirkkoherrassa yhteistä hyvää harrastavan miehen, riensi silloin Jussila sanomaan ja katsahti tarkoittavasti siinä sivussa istuvaa nuorta pappismiestä, virkaatekevää kirkkoherraa.
Tämä oli hyvin vähän ottanut osaa puheeseen, istunut vaan kumarassaan niinkuin sivulta kuulijana. Mutta Jussilan viimeiset sanat ja tuo hänen merkitsevä katseensa vaikuttivat pastoriin niinkuin sähkövirta olisi niiden mukana mennyt häneen, kulkenut pään puolesta pitkin ruumista alas ja maahan virratessaan pannut hänen pitkän, piukan kenkänsä kärjen viipottamaan. Ja siinä samassa nousi hän istuiltaan ja poistui joukosta.
— Teillähän on paljon suuria muutoksia tulossa seurakuntaanne, sanoi puheenjohtaja. — Joko pappilanne valmistuu?
— Johan se kohta. Mutta pulassa on oltu senkin kanssa. Se pitäisi eräitten mielestä rakentaa niin kuin mikäkin läävä, vaikka riitinki on hyväksytty ja sen mukaan on rakennettava. Mitähän sitä ensiksi hyväksyivät, kun eivät kumminkaan tunne sitä enempää kuin sika hopealusikkaa! sanoi Jussila harmillisesti hymähtäen.
— Komeampa huudetaan siitä tulevan. Kelpaa siinä uuden kirkkoherran asua, sanoo puheenjohtaja.