Eräänä kauniina aamuna alku heinäkuusta ajaa karahutti lukkari Kukkonen läähöttävällä hevosella Jussilaan, missä talon miehet kaikki parhaillaan olivat koossa alapihalla, pannen isännän oman johdon alla niittokonetta kuntoon. Se oli vedetty talviteloiltaan ulos lähes vuotisen leponsa jälkeen näkemään kesäistä vihannuutta taas ja tekemään siitä loppua. Sitävarten sen kanssa nyt puuhailtiin, asetettiin paikoilleen pyöriä ja aisoja, pyyhkieltiin talvisia pölyjä pois, rasvailtiin ja koeteltiin mitenkä kukin ratas ja vipusin teki tehtävänsä. Terät olivat kirkkaiksi ja pureviksi tahkotut ja irvistelivät niinkuin pedon välkkävät hampaat, odottaen hetkeä milloinka saisivat iskeä heilimöivään heinään.
Tyytyväisellä mielellä katseli Jussila konetta, asettui istuimelle ja antoi miesten nykäistä aisoista eteen ja taa, jolloin pyöräin rallista lähti ratiseva naksutus. Hyvä se oli kone ja huokea vetää, eikä painanut paljon hevosten niskoillekaan, niinkuin ne ovat uusimman malliset koneet, joka vaan niitä ymmärtää ostaa, arveltiin yksimielisesti.
— Eipä ole joka talossa sellaista viikatetta. Ruumiin hiellä saavat vaan heinänsä poikki kalhuta, tuumaili isäntä. — Leikkiä se on meillä heinänteko!
— Eikä ole monellakaan talolla missä tuollaista konetta edes käyttäisi, täydensi Matti.
Samassa kuului nummelta ratasten räikinä ja lukkari laskettaa mäkeä alas Jussilan kujan suuhun, ja samaa vauhtia pihaan. Kaikki kääntyvät katsomaan, että mikä kiire miehellä, kun on hevonen märkä kuin uitettu.
Jussila rientää vastaan ja aavistaa jo pahaa, kun näkee lukkarin naaman tavallista vakavampana.
— No mikä kiire sinulla nyt? kysäsee hän, ennenkuin toinen on astunut rattailta tai edes jumalaa maininnut.
Tulija hyppää maahan niin että lihava leuka vavahtaa, melkein läähöttäen itsekin.
— Nyt on tainnut piru mennä mertaan, sanoo hän matalalla äänellä, tervehtäissään isäntää.
— Mitä on tapahtunut?