— Kummia vallan. Mennäänpä huoneeseen niin kuulet. Seuraava keskustelu syntyi jo portailla:
— Nyt se meidän maisterimme meni, ja luulenpa, että ovat asiat varsin arveluttavalla kannalla. Sitävarten…
— Kuka maisteri? Vuorinenko?
— Sama herra.
— Onko hän kuollut, vai mitä tarkoitat hänen menollaan? tokaisi
Jussila, ymmärtämättä mistä oikeastaan oli kysymys.
— Pahemmin vielä. Hän on mennyt maasta pois, ulkomaille. Illalla lähti ja taitaa nyt jo seilata Itämerta. Sitävarten riensin tänne. Millä sen köyhän rotan luulet muulla menneen kuin kunnan rahoilla — ja meijeriyhtiön rahoilla, kun hänen onnettomuudeksi piti vielä nekin hoitoonsa saaman. Jussila ravisti päätään ja vihelsi.
— Hui hai! Eikö kukaan tiennyt hänen aikeistaan?
— Ei kukaan, ennenkun vasta eilen iltapäivällä minä. Niinkun muistat, valittiin minut syksyllä sen hyväisen virkaatekevän viransijaiseksi lautakunnassa. Eilen illalla hän sitten tuli meille, mätkäytti tililaukun pöytään ja sanoi heittävänsä muutamaksi ajaksi minun huostaani koko roskan, koska minut kerran oli viransijaiseksi määrätty. Sanoi itse lähtevänsä syyskesäksi maailman rantoja katselemaan. Renkinsä toi käsikärryillä kassakaapin ja väänsi sen kamarini lattialle.
— Etkö lyönyt vastaan niin äkkipikaista lähtöä?
— Parhaani mukaan. Kysyin oliko hänellä kunnan lupaa, sillä ei hän ilman sitä saisi noin vaan lähteä pyrähtää. Mutta mitä hän? nauroi heittiö vaan vasten naamaani ja näytti röyhkeästi passiaan, sanoen siinä olevan lupakirjaa tarpeeksi. Ja tuskin hän siltä retkeltään enää palaa. Hohhoh! lopetti lukkari sylästen ja päätään raapasten, anna velikulta sikaari suuhuni, en muistanut kiireessä ottaa mukaani ja on pitänyt koko tien tupakan nälkää kärsiä, niin että siihen paikkaan hiukenee.