Oli yhtäkkiä tullut kuntaan niinkuin jonkunlainen uudistuskuume, jonka nopeaa kehitystä monen oli mahdoton seurata mukana. Voihkittiin sitä kovasti eikä ymmärretty mistä se oikeastaan oli tullut. Harvoihin se vaan aluksi oli tarttunut, mutta niihin sitä voimakkaammin. Ja kun ei niitä oikein miehissä vastustamaan menty, eikä aina oikein rohjettukaan "rikkaitten vihoja päälleen vetää, joilla oli varaa mihin tahansa", niinkuin tuumittiin, niin täytyi mukaantua ja maksaa pois vaan, mitä osalle tuli. Ja kun joskus oikeuksiin turvattiin, niin hävittiin, ja päätettiin, että "kyllä niillä on keinoja".
Sellaisia oli suurin osa kuntalaisia, mutta niitä miehiä ei ollut Anton Jussila. Hänen tapansa olikin sanoa, että "siksi ne menojen suuruutta valittavat, kun eivät viitsi tulojaan lisätä". Hän pyrki eteenpäin minkä ennätti, ja joka alalla. Luki Suometarta ja maanviljelyslehteä, oli ostanut itselleen "Arrheniuksen maanviljelysopin", jota tarkasti tutki, ja sai kaikista niistä monta tietoa, joita seuroissa ollessa sopi vetää esiin ja saattaa muitten huomioon se, että hän jotain tiesi, enemmän kuin tavalliset talonpojat. Suomettaren tilasikin hän aivan erinomaisuutena paikkakunnalla ihan yksikseen, sillä jos se johonkuhun muuhun kylään oli sattunut eksymään, tuli se yksi numero sinne useamman tilaajan yhteisestä tuumasta. Mutta muuten tyydytti yleismaailmalliset tiedot täydelleen joku pieni paikkakunnan lehti, joka tuonne tänne kylille singahteli, ja josta oli sentään hauska nähdä, oliko naapuripitäjissä tapahtunut mitään murhaa tai varkautta, tai oliko mitään pappien muutoksia lähiseuduille tulossa jms., josta oli naapurien kesken hupaisa jutella.
Ja siitä lehdestähän sekin nähtiin, että oli omaan seurakuntaan taas vuorostaan tulossa maanviljelyskokouskin, ja vieläpä Jussilan taloon, vaikka oli siitä varmuuden vuoksi kirkossakin kuulutettu.
Kokousta pidettiin vuoronsa jälkeen kussakin niistä kunnista, jotka seuraan kuuluivat, ja oli haaraosaston huolena toimittaa sille sopiva paikka.
Jo tämän edellisellä kerralla, viisi vuotta sitten, oli Anton Jussila hienosti toivotellut sitä omalle tilalleen, vaikkakin se oli vähän laitakulmalla pitäjää. Mutta kun hän silloin vielä oli vaan tavallisena jäsenenä toimikunnassa, eikä talokaan vielä ollut täydessä kunnossa, niin ei hän sentään oikealla todenteolla ollut asiaansa ajanut, vaan suostunut muitten mieleen, että kokous ja näyttely sillä kertaa pidettiin kirkonkylän kansakoululla ja käytettiin koulun viereisen talon vanhaa huonoa niittyä kilpakyntökenttänä.
Huoneet olivat kyllä menneet mukiin, mutta kyntö oli kovin naurattanut
Jussilaa.
Kun siinä sitkeässä, mättäällisessä ja vedenmakaamassa kamarassa kyntäjäin aurat olivat sinne tänne vinkuroineet, niin että toisinaan löi aisa miestä kupeeseen ja viilu juoksi takaisin vakoon, oli hän muille isännille naurahdellut, että "minkä selvän tuollaisella maalla saa auran jälestä! Kenelle siinä nyt palkinto annetaan, kun joka miehen kyntö oli samallaista mökerrystä, niinkuin sian tonkimaa. Mutta oltaisiinpa meidän heinäpellolla! Sitä viiltäisi keskulainenkin kyntäjä niinkuin juustoa!"
Siinä hän jo silloin oli katunut, ettei sittenkin pitänyt päätänsä ja hommannut kokousta omalle tilalleen, Jussilaan. Mutta ensi kerralla hän sen tekee, tekee totta vie, jos elää vaan, ja näkevätpä silloin viiden pitäjän miehet, miten taloa on asuttava ja maata muokattava. — Ja siihen mennessä hän jo ehtii saada kaikki rakennuksetkin mieleiseensä kuntoon.
Ja nyt se nähtiin.
3.