Mutta nykyään hän on esimiehenä haaraosastossaan ja on innokkaaksi huudettuna maanviljelijänä sen kunniaviran saanut, kun entinen esimies vanhuutensa ja laimeutensa vuoksi oli pitänyt siitä toimesta syrjäyttää.
Ja kuka sitten olisi siihen toimeen kelvannut, jollei juuri Anton Jussila, joka aikoinaan oli kaksi vuotta käynyt maanviljelysopistossa, oli pannut isältään perityn, velattoman talon mallikelpoiseen kuntoon, ollut yrittelevä mies töissään ja toimissaan sekä monenmoisissa "ahvääreissä", kuten hän itse sanoi, ja niillä osannut kartuttaa varallisuuttaan — joka ominaisuus useimmin vaaditaan luottamustoimiin päästessä. Ja oli hän jo parhaallaan jäsenenä säästöpankin johtokunnassa sekä kuntakokouksen puheenjohtajana, ja jotkut hänen ystävistään olivat jo siinä hommassa, että hänestä ensi vaaleissa tehtäisiin kunnallislautakunnan esimies, kun entinen vakinainen oli pari vuotta sitten kesken virkaansa kuollut, ja nykyinen virkaatekevä, nuori, koulunkäynyt herrasmies, ei ollut saavuttanut niitten suosiota, joiden sana kunnan asioissa enimmin painoi.
Miestä siinä tarvittiin kunnan toimissa jos tarvittiin maanviljelysseurankin eleillä pitämisessä, sillä suurin osa pitäjäläisiä oli itsepintaisia vanhoilla-olijoita, sitä oikeata vanhaa verta, jotka eivät suurin muusta maailmasta eivätkä asiain menosta välittäneet, elelivät kotonaan vaan kuin karhu konnussaan, huolimatta yhtä vähän Englannin voinoteerauksista ja heinänkylvöistä kuin kouluista tai maanviljelysseuroistakaan.
Se oli sellaista maaperää, mihin kaikki vanha oli juurtunut äärettömän syvälle, vaan missä uudenaikaiset, jalostetut siemenlajit eivät mitenkään tahtoneet ottaa itääkseen. Möyrittiin vanhoja kaksijakopeltoja vaan, joissa tarkimmilleen tunnettiin joka sarka ja saralla joka kivi. Mutta sarkaa ei pitennetty, eikä tahdottu suotta särkeä sitä kaivamalla siitä ylös kiveä, vaikka olivatkin isä ja isoisä siinä monta sahran kynttä katkaisseet ja vaikka samoin teki vielä poika, kun yritti liian läheltä kyntämään. Ei hennottu pellon aitaa muuttaa vaaksaakaan ulommaksi, eikä piennarta hävittää, jolla joka istumasija joka jalan mitta oli vanha, rakas tuttu, kun siinä työn lomassa oli istuttu ja pistetty piippuun, tai muulloin joutohetkinä kävelty ja katseltu nousevaa laihoa.
Siinä oli kaikin puolin niin hyvä olla niillä vanhoilla tiluksilla, kun olisi saanut olla rauhassa vaan.
Mutta sitä ei saanut enää. Piti väkiseltäkin lähteä liikkeelle, vaikkapa kesken työn, kun oli kirkossa istuissaan sattunut kuulemaan papin lukevan kuulutusta, että silloin ja silloin tarkastetaan takseerauslista — uudenaikaista komentoa — tai sinä ja sinä päivänä on kunnankokouksessa keskusteltavana kysymys uuden koulun perustamisesta johonkin kylään — jota joku intoilija oli ehdottanut — tai sinä päivänä on kysymys kiviportaitten rakentamisesta uuteen pappilaan tms. Ne olivat asioita, joista koitui ylimääräistä menoa kukkaroon, sellaista mistä ei ennen tietty mitään, ja niistä oli saatava selko ja lyötävä vastaan.
Vaan eivät kaikki tehneet sitäkään. "Tehkööt nyt kunnanmiehet, rikkaat siellä mitä tahtovat", äyhähti moni, "eihän niiden kanssa köyhän auta muuta kuin maksaa pois vaan, niin sillä pääsee. Osattiin tuota lukea oma tarve ennenkin, vaikkei yhtään rahoja maksettu." Tai "pankoot nyt siellä kunnanmiehet äyriä minkä tahtovat, eihän ne niitä alenna kumminkaan, vaikka vähemmillä rahoilla ne kunnan asiat ennen ajettiin."
Ja oli kyllä ajettukin. Vähemmillä rahoilla ja vähemmällä puuhalla. Sillä entisen papin ja lukkarin aikana, jotka lähes puoli vuosisataa olivat kunnan toimia hoitaneet, oli asiat vaan hiljalleen päätetty suntion porstuakamarissa tai sakaristossa.
"Ne olivat tarkkoja ukkoja ja kunnan puolta pitäviä, vaan jos vielä eläisivät, niin eihän ne kelpaisi muuhun kuin lakeisen tukoksi", päättelivät kuntalaiset ja muistelivat heitä kaipauksella.
Mutta heti kun he molemmat olivat täältä kirkkojuureen kannetut, muuttuivat asiat kuin iskemällä. Alettiin molempia pappiloita rakentaa perinpohjin uudestaan, "ajanmukaiseen kuntoon", rakennettiin kouluja, siltoja, maanteitä ja kunnalliset maksut nousivat entisestään moninkertaisiksi.