— Kunhan eivät olisi kovin kalliita.
— Mitä ne siellä salokulmilla maksavat! Ja tiekin sinne meille päin on nyt hyvässä kunnossa, kun minä sen laitatin. Ei se ole ollenkaan enää sellaista louhikkoa kuin herra sinatöörin viimeksi käydessä.
— Olenpa oikein rauhallinen, että sattui näin hyvästi. Minä tahdon tulla itse katsomaan paikkaa ja voin tulla, jaah, hän pyyhkäsee partaansa ja miettii kävellessään, katsellen katukäytävään, missä Jussila astua nytkäyttelee hänen rinnallaan melkein varpaillaan ja polvet notkahdellen, ettei vaan korkojensa kopinalla häiritsisi korkean kumppaninsa ajatuksia, — niin, minä voin tulla sinne noin kahden viikon päästä.
— Mutta eiköhän herra sinatööri voisi tulla sinne jo viideskolmatta päivä tätä kuuta. Meillä olisi siellä silloin pieni, vaatimaton juhla, heh, tuotanoin. Minä olen nyt saanut toimeen koulun meidän kylään, josta silloin viimein jo oli puhe, niinkuin herra sinatööri muistaa, ja pidämme siellä nyt Jaakonpäivänä pienen vihkimäjuhlan. Talonkauppa kyllä syntyy millä hetkellä tahansa, kun minä otan asian ajaakseni.
Samassa yhtyy senaattoriin eräs toinen, vanha herrasmies. He keskustelevat hetkisen ja kääntyvät kävelemään Esplanaadille päin.
Jussila seuraa heitä, muistamatta omia asioitaan tai ostoksiaan ollenkaan. Hänen suunsa on leveässä voitonriemuisessa hymyssä. — Ääh, sinä Kartanon räähkä, odotahan sinä! ajattelee hän. Sinuako minä todella lähdin kutsumaan juhlaani! Olinpa lapsellinen silloin.
Senaattori katsahtaa takansa, niinkuin olisi unohtanut jotain.
— Suokaa anteeksi, isäntä, en muistanutkaan, minä tulen noin parin viikon päästä, vaan ilmoitan teille kuitenkin tuloni tarkemmin sitten.
— Ei siis passaa herra sinatöörille tulla ensi viikolla?
— Ei mitenkään.