Kuuluisa "Korpi-Jaakko" antoi jo ammoin aikoja sitten hyvää esimerkkiä Pielisjärven seutulaisille soitten ja alavien maitten viljelyksessä, mutta näyttää siltä kuin hänen pontevasta alotteestaan olisi jäänyt kaikkein vähimmin jälkiä juuri sinne, missä hän etupäässä vaikutti. Näyttää siltä, niinkuin pohjois-Karjalainen kaikista nykyään elävistä suomalaisista yhä vieläkin enimmin pelkäisi alavia maita. Kaikkein korkeimmille vaaroilleen rakentaa hän talonsa ja polttaa kaskena vaaransa rinteitä, viljellen hyvin vähän pysyväisiä peltoja muualla kuin tasaisemmilla rantamailla. Näitä "vaaranmaita" ovat salokulmat kaikki, ja saattaa olla, että harva asutus on heidät sinne suorastaan pakoittanutkin hallaa pakoon. He väittävät että heidän korpensa ja suonsa ovat liian huonoja viljeltäviksi ja ettei heidän vaarainsakaan rinteitä voi peltona viljellä, vaikka ne kaskena kyllä kasvavat. Mutta he eivät ole vielä yrittäneetkään korpi- ja suoviljelystä, nähdäkseen mitä siitä tulisi, vaikka paikoin kyllä kuuluu vielä soissa olevan "Korpi-Jaakon" aikuisia ojia.
Jompikumpi on heidän kumminkin tehtävä, minkä he sitten edullisemmaksi katsonevat: joko ryhtyä alavia maitaan ojittamaan ja raivaamaan, tai myytävä maansa ja mantunsa sahalaisille metsänkasvuun. Sillä jolleivät he opi, tai oikeammin, ellei heitä opeteta omaa parastaan ja tulevaisuuttaan oikein käsittämään, elleivät he tahdo pyrkiä itsenäisiksi ja vapaiksi "omalla maallaan" eläjiksi niinkauvan kuin heillä siihen suinkin on tilaisuutta, on heillä hyvin lyhyt askel alaspäin joutuakseen yhtiöitten vuokramiehiksi. Ja silloin on varma, että se viljavirta, joka sinne nyt huonona vuonna Venäjältä soluu, ei tule hyvinäkään aikoma paljoa vähenemään, joka kyllä voisi tapahtua, jos viljelys pääsisi oikein vaurastumaan. Sillä esimerkkejä löytyy, että joissakuissa taloissa, jotka ovat paraiten viljeltyjä paikkakunnalla, saadaan hyvinkin hyviä satoja.
Huolimatta siis jo niin varhaisesta herätyshuudosta kuin Korpi-Jaakon tekemästä, joka, kuten tiedetään, tapahtui jo puolitoistasataa vuotta sitten, on maanviljelys juuri Pielisenkin kulmilla vielä kovin takapajulla, ja yritteliäisyyttä sen parantamiseksi puuttuu, jos sitä puuttuu kaikkiallakin niissä seuduissa, joissa enimmin yhtiötiloja syntyy. Ja nyt kun metsät ovat raiskatut ja vuosikymmeniä kestäneessä huumauksessa tuhlatut, on paras tulo, etuisin apukeino peltoviljelyksien parantamiseksi luiskahtanut käsistä pois, mennyt sahayhtiöitten kukkaroon, ja ne markat, joita sieltä metsätöissä ja tukinajossa saadaan takaisin nyäistyksi, menevät makeasti ostojauhoihin, kauppamiehen kukkaroon, eivätkä aina riitä siihenkään. Velkaantuminen on yleistä ja siinä suhteessa on ansio etupäässä maakauppiasten, sekä kansan oman, höllän tunteen, joka sallii sen tehdä velkaa minkä vaan saa, ajattelematta ollenkaan takaisin maksamista.
Otan tähän esimerkiksi yhden tapauksen Pielisjärveltä.
Menin erääsen taloon, jonka kuulin juuri myydyksi sahalaisille. Talo oli hiljan lohkaistu jaon kautta päätilasta erilleen, siis uudistalo. Rakennukset olivat pienet, vaan kutakuinkin hyvässä kunnossa. Pellot olivat pienet, mutta hyvästi kuuluivat kasvavan, ja olipa esim. viime vuonna, vaikka hallakin kävi, saatu perunoita aika lailla.
— No miksi myitte tilanne? kysyin isännältä.
— Ka eihän tässä elä. Niittyäkään ei saa ollenkaan, millä sitä karjaa ruokkii. Ja velkaakin alkoi jo tulla.
— Joko tuli paljon?
— Johan tuota tuli neljäsataa.
— No olisitte myyneet jonkun määrän metsää ja raivanneet rahalla niittyä.