Tähän on hiukan epävarma vastata, mutta siltä yleensä tuntuu kuin edellinen olisi vähenemässä, eikä jälkimmäinenkään ole paljoa parantunut, ei yleensä koko maassakaan niin paljon kuin olisi tarpeen, mutta vielä vähemmän takalistoilla, joista tässä on kysymys. Voi tavata aivan syvimmillä saloilla talon, jossa kaikki muistuttaa entistä hyvinvointia ja uutteraa työtä. Vaan kun astuu huoneeseen, kohtaa siellä kiikkutuolissa istumassa vetelyksen näköisen nuorukaisen, melkeinpä vielä pojan, joka juuri on päässyt isännäksi taloon. Ja jos viivyt talossa vaikka viikon, niin et näe tuota miehen alkua juuri missään muualla kuin aina samassa kiikkutuolissaan, paperossi hampaissa. Siinä hän vaan istuskelee ja valittaa, ettei talonpito "nykyään" enää kannata. Mutta hänellä ei ole halua työhön — siinä koko syy. Hänellä ei ole mitään velvollisuuden tuntoa, ei itseään, ei omaisiaan, ei lähimmäisiään, ei jälkipolvea — kaikkein vähimmin isänmaataan kohtaan. Hän ei ajattele ollenkaan sitä leiviskää, jonka on hoidettavakseen saanut. Hän väittää, ettei sitä kannata hoitaa, hän on valmis millä hetkellä tahansa heittämään sen herransa jalkoihin ja sanomaan: "Tuossa omasi, ellet usko niin punnitse."
Ja hän on saanut sivistystä, käynyt kansakoulua ja päässyt sieltä "täysin oppineena" ulos.
Mutta siksipä juuri pitääkin hän itseään jo liian oppineena raskaampia töitä tekemään, ja sen hän ilmaiseekin sinulle suoraan kysäsemällä, etkö sinä maita kulkenut mies voisi neuvoa hänelle jotain "hyvin kannattavaa" ammatti-alaa, sillä hänellä olisi niin hyvä halu pyrkiä johonkin "parempaan." Sitä hän on kiikkutuolissaan kauvan miettinyt, ja vihdoin tulee joku sahalainen hänen pelastajakseen ja ostaa talon. Tavallisissa tapauksissa rupeaa tällainen nuorukainen "afäärimieheksi", mutta usein sattuu niinkin, että hän juo ja tärvää rahansa ja joutuu vihdoin jonkun toisen afäärimiehen tiskin taa seisomaan tai alkaa uitella tukkeja.
Toisessa paikassa saattaa tavata vielä täysissä voimissa olevan miehen, joka lojuu uunin pankolla, vaimoväen hyöriessä ja pyöriessä kahvipannujen ja vehnäleivosten kanssa. Hän valittaa hänkin, ettei maanviljelys kannata. Hän kouluutti lapsensa, vaan ne hänet jättivät kaikki, menivät maailmaan; ainoastaan joku nuorimmista on enää kotona. Ei ole kuka tekisi työt. Kansa on kaikki ruukkilaisten töissä eikä tule pienistä palkoista maanmiehen töihin. Hän on kuluttanut entiset säästönsä kaikki, ja velkautunutkin. Lopulta myy hänkin talonsa, jää siihen samalle pankolle lojumaan ja kuuntelemaan kahvipannujen kohinaa, joka nyt yhä äityy vaan, kunnes lopulta saattaa sattua niin, että hänet siitä vanhan eukkonsa kanssa kyyditään kunnan vaivaistaloon, tuohon meidän maan uuteen, mainioon ja yhteiseen eläkelaitokseen.
Mitä tämä on muuta, kuin metsähuijauksesta syntynyttä veltostumista, tulosta niistä 20-pennisistä, joita ennen saatiin vanhoista jättiläishongista, tulosta niistä ajoista, jolloin kahden hongan hinnalla saatiin pullo olutta ja päästiin vielä siitä vaivasta, ett'ei tarvinnut niitä kasketessa itse kaataa, niinkuin Karjalan ukot kehuskelivat.
Kun sitten hongat loppuivat, kun puut pienenivät, oli niitten lukemisessa suurempi vaiva, niitä ei enää viitsitty kappaleittain myydä eikä ostaa, vaan alettiin tehdä summakauppoja, ja sen sijaan, että ennen oli tultu omilla toimeen, alkoi nyt velkautuminen ja kaikenmoinen rappeutuminen, orhiit ja markkinamatkat, sekä vasta oikein tulvimalla tulvia oluet ja konjakit ja ranskan sampanjat.
Ja mikä muu siitä olisi voinut ollakaan seurauksena, sillä rahat, joita metsistä saatiin, olivat liian pieniä elää herroiksi talonpojan tavalla, vaikka parahiksi niin suuria kehittymättömissä oloissa eläneille salon miehille, että he niillä sentään turmeltuivat.
Myytiin laajat salot parinkymmenen vuoden hakkuuoikeudella muutamista sadoista, korkeintaan jostakusta tuhannesta markasta, vaikka itsekunkin metsän oikea arvo olisi ollut useita kymmeniä, jopa satojakin tuhansia, lukemattakaan sitä lisäkasvua, minkä metsä teki tuon luonnottoman pitkän hakkuuoikeuden aikana.
Rahat eivät riittäneetkään, kuten sanottu, äkkiä suurenneihin elämän vaatimuksiin ja useimmissa tapauksissa teki isäntä sillä aikaa velkaa, kun sahayhtiö kaatoi hänen metsäänsä, ja valmisti siten tilansa lopullista joutumista kokonaisuudessa heille.
Ja ellei hän ennättänyt myydä tilaansa itse, niin myy sen hänen poikansa, myyvät sadat ja tuhannet pojat, kilvalla vaan niinkuin ruton tartuttamina, koska "talo ei kannata".