Mutta varmaa on, ett'eivät nekään ole niin aivan voittamattomia, kuin aina väitetään silloin, kun on sellainen talo myyty sahayhtiölle, sillä esimerkkejä löytyy, että niilläkin paikoilla joskus on sitkeällä työllä saatu ihmeitä aikaan. Ja siitä on saatu varma kokemus sekä meillä että muualla, että hyvällä ojituksella ja vahvalla lannoituksella kasvaa huonompikin maa ja halla kaikkoutuu koko lailla loitommaksi peltoaidan taa. Sillä tässäkin seikassa pitää pää-asiassa paikkansa erään vanhan viisaan ranskalaisen väite, ett'ei se ole maan luontainen voimallisuus eikä viljavuus, joka yksinään määrää satojen runsauden, vaan se on itsenäinen, vapaa ja uuttera työ. Koettakoon vain joku sellaisessa kohdassa istuttaa esim. perunaa lantakasalle, niin tuskinpa sellaista kesähallaa tulee, että se sen siitä vie.
Mutta lantakasoja ei ole — ja nyt tulemme niihin syihin, jotka toisessa sijassa ovat enimmin vaikuttaneet maasta luopumiseen, vaikka luultavasti moni tulee väittämään, että ne ovat perättömiä.
Sellaisia ovat helpomman elämisen toivo, alhainen sivistys ja taitamattomuus omassa ammatissa, niin metsien hoidossa ja arvostelemisessa kuin pellonkin muokkaamisessa, tietämättömyys ja välinpitämättömyys yhteiskunnallisista velvollisuuksista, maatyöväen puute, y.m.m. näitten kanssa yhteydessä olevaa seikkaa. Näistä tuntuu kaikkein vaikuttavimpia olevan pyrkiminen vähemmällä työllä elämään sekä toivo vapautua veloista, jotka meillä yleensä rasittavat maanviljelijöitä varakkaimmillakin seuduilla.
Mutta tuntuu siltä, kuin se olisi juuri tuo edellinen pyrkimys, joka useasti on aiheuttanut jälkimäisen.
Tämä kansa ei ole niin sitkeätä kuin luulisi varsinkin se, joka tuntee sitä vaan runoilijain ja kirjailijain teoksista. Siinä on hyvin paljon höllää ainesta, tai on se jollain tavoin entisestään pehmennyt.
Kumma kyllä, ennen muinoin on kaikissa niissäkin taloissa, jotka nykyään yhtiöitten käsissä ovat autioiksi menossa, eletty kutakuinkin, toisissa hyvinkin, toisissa huonommin, mutta eletty niissä on joka tapauksessa nurkumatta, ja monissa jo kuka tiesi kuinka monta miespolvea, mutta nyt väitetään, että eläminen niissä käy mahdottomaksi, ja luullaan sillä tavoin tultavan niissä paremmin toimeen, että luovutetaan isännyys metsän tavottelijoille ja jäädään joksikuksi ajaksi entisille tiloille syömään niitten hintaa.
On tietysti luonnollista, että toimeentulo nykyisissä oloissa todellakin käy vaikeaksi, jos tiloja itsepintaisesti tahdotaan hoitaa samojen kaavojen mukaan kuin esim. 50 vuotta sitten.
Vaadittiinko silloin manttaaliin pannusta maasta puoltakaan sitä tuloa kuin nyt? Oliko silloin kunnilla sellaisia menoja kuin nykyaikana? Oliko monia kansakoulurakennuksia lyhyessä ajassa rakennettava, oliko koottava vaivaiskassoihin kymmeniä tuhansia vuosittain, oliko puhallettava uljaita pappiloita kuin tyhjästä, oliko koko monimutkaista kunnallishallintoa ollenkaan, jonka suoranaisiin palkkoihin jo menee suuret summat? Yhteiskuntarakennusta on kohotettu sellaista vauhtia, että näyttää kuin kansa ei jaksaisi kohota sen mukana. Ja kun se vanhoilla keinoillaan ei jaksa maastaan ottaa kaikkea, jolla jokaisen uuden läven tukkisi, niin se höltyy, sen sitkeys laukeaa, ja se luopuu koko maasta.
Sivistys on tosin levinnyt koko lailla, se täytyy myöntää, mutta se on suureksi osaksi kovin pintapuolista. Se näkyy enimmäkseen ulkokuoressa kaikki, mitä sitä onkin; ulkonaisia tarpeita ja vaatimuksia se on muuttanut ja lisännyt, vaan hyvin vähän sisällisiä. Maun se on muuttanut siihen suuntaan, että esim. vehnäleipä maistuu paremmalta kuin rukiinen ja että kauppiaan hyllyltä ostettu kukitettu huivi on sirompi kuin entinen kotona kudottu suoraraitainen, y.m.m. seikkaa, jotka osaltaan tietysti lisäävät menoja nekin, jättääksemme kokonaan mainitsematta väkijuomat, jota menoa kaikkein vähimmin otetaan lukuun silloin, kun huonoja tuloja valitetaan, vaikka juuri se menoerä monasti on ollut, ell'ei itsessään suurin, niin ainakin vaikutuksiltaan menopuolella enimmin painava.
Mutta onko työhalu lisääntynyt ja onko työtavoissa tehty parannuksia?