Pohjoispuolella Ilomantsia, Koitereen järven seuduilla kuuluu ennen olleen taloja, joissa elettiin vallan hyvästi, ja joista muutamilla olisi edellytyksiä säännöllisellä viljelyksellä elättää useita kymmeniä lehmiä, vaan nyt ovat nekin, sittenkun ovat joutuneet lampuotitilojen asemaan, taantuneet niin, että tavallisesti elätetään vaan pari lehmää taloa kohti.
Seuraavan kuvauksen yhtiölampuotien tilasta yleensä antoi eräs Ilomantsin vanhimpia virkamiehiä, jonka pitäisi paikkakuntansa olot parhaiten tuntea:
"Useimmilla heistä ei ole omaa karjaa ollenkaan. Paraimmilla on 3-6 lehmää, vaan nekin ovat useimmiten ruokkolehmiä (tästä ruokkolehmä-systeemistä tulen tuonnempana kertomaan enemmän). Heidän koko omaisuutensa nousee tavallisesti noin 100-400 markkaan. Köyhyys ja puute on niin suuri, että jos esim. tulee kinkerit taloon, niin lainataan joltakulta varakkaammalta naapurilta papin varalle vuode. Jos mennään kirkkoon, lainataan vaatteet. Kylvöjä tehdään joku kappa vuodessa, eletään vaan savottatöillä päivästä toiseen ja kun puute sattuu, turvaudutaan vaivaishoitoon. Irtolaisia ja vaivaisia lisääntyy yhä, useita tiloja on jo jäänyt autioiksi, sillä kun lampuodit niistä kerran häviävät, ovat ne siinä kunnossa, että niissä on mahdoton kenenkään asua. Tätä seikkaa on vielä paljon vaikeuttanut se määräys, että jos sattui lampuodin muutos taloon, täytyi uuden tulokkaan ottaa maksaakseen entisen lampuodin velka. Nykyään on toki tämä määräys poistettu.
"Kolme pahinta pykälää, jotka yhä tekevät lampuotien elämän tukalaksi, ovat kaskenpolton rajoitus, pakollinen yhtiöitten työväen majoitus jos metsähakkuu sattuu paikkakunnalle, sekä pakollinen poismuutto tilalta ilman määräpäivää ja ilman korvausta, jos tekee jonkun rikoksen välikirjaa vastaan.
"Koko elämä riippuu yhtiöstä, eikä huomista päivää surra ollenkaan. Usein sattuu siten, että kun työkausi on lopussa, onkin rahat eletty niin, että jäädään vastaisen työn eteen yhtiölle velkaa.
"Yleensä ovat kreikkalaisvenäläiset maanomistajat suuremmassa määrässä köyhtymään ja vähenemään päin kuin luterilaiset, ja heidän alueensa Ilomantsissa onkin kahden viimeisen vuosikymmenen kuluessa vähentynyt suhteellisesti 5 manttaalia enemmän kuin jälkimäisten."
Näin kertoi edellä mainitsemani Ilomantsilainen.
Näyttää siltä kuin kasken polttamisen jyrkkä kielto ja jo liiallinen rajoituskin lamauttaisi kaikki viljelysyritykset Karjalan karuimmilla seuduilla. Sen lakkautuksen tulisi tapahtua vähä vähältä, viljelijän oman kokemuksen ja edistyksen mukaan, mutta kun yhtiö tulee ja määrää jyrkän kiellon, muuttuu elämä yht'äkkiä liian tukalaksi, kun ei enää saada vanhaa rakasta kaskisavua haistella, eivätkä ole päivät toisen käskyläisenä muutenkaan erittäin valoisat.
Samoin Enon pitäjän Luhtapohjan kylä, rälssiluontoista maata, 61 ori tilan osaa, 5,9 manttaalia, Utra Wood & kumppanien omaa, on kurjassa kunnossa sekin, vaikka ennen kuuluu sielläkin eletyn hyvänpuoleisesti. Enimmät entiset omistajat ovat sielläkin lampuoteina, mutta heillä ei ole mitään välikirjoja. Saavat asua kunhan maksavat ulosteot. Yksi talo sattui siellä palamaan, ja se jäi autioksi ja luultavasti sellaisena pysyy.
Pielisjärvelläkin on useimmille sahalaitosten tiloille entiset omistajat jääneet arentimiehiksi ilman muita veroja kuin ulostekojen maksua. Toisilla heistä on kontrahdit, toisilla taas ei ole paperia mitään, asuvat vaan taloissa suupuheella niinkuin loiset, maksavat niistä ulosteot niinkauan kuin jaksavat ja käyvät yhtiöitten töissä. Vaan lopulla käy usein niin, ett'eivät he enää kykenekään ulostekoja maksamaan, ja silloin he tavallisesti muuttavat majaa, "painavat oven lähtiessään hiljaa kiinni" — kuten eräs sikäläisten olojen tuntija lausui — ja jättävät entisen kotinsa autioksi.