"Rahat ovat menneet, mutta velkaa on jo taas kertynyt ja toisen tilaa olemme rakentaneet", päivitteli hän. "Kun ostamassa kävivät, niin lupasivat, että siinähän sitä saatte elää lapsesi ja lastesi lapset niinkuin omalla tilallanne, vapaasti ja rauhassa. Vaan on tämä mokomaa vapautta. Kun peltoa yritin tuosta levittää, niin kiellettiin, kun siinä on muutamia petäjiä. Ja metsää heillä on meidänkin salolla, ei muuta kuin jokeen kaataa." —
Missä määrin hänellä sitten köyhänä, kurjana vuokralaisena ja kaikkea keinoa vailla enää lienee ollut halua toisen taloon peltoa lisätä, ja lieneekö yhtiö todella sitä hänen sanomastaan paikasta muutamien petäjien vuoksi kieltänyt, sitä on vaikea ihan paikalleen tietää. Edellinen seikka on vähän niin ja näin, mutta se voi kyllä olla varmempikin, että yhtiö on kieltänyt, jos hän todella on aikonut pellon tieltä petäjiä kaataa, sillä siinä suhteessa tuntuvat kaikki sahayhtiöt olevan yhtä ankaroita ja katselevan mieluummin sitä, että entistenkin peltojen tilalle nousisi männikkö.
* * * * *
Vielä kurjemmiksi, kenties kurjemmiksi kuin missään muualla, missä sahayhtiöt ovat ruvenneet isännöimään, ovat olot menneet Rautavaarassa, vaikka ei siellä olisi ollut entisestäänkään paljon tinkimisen varaa.
Köyhiä on siellä oltu aina, mutta yhä köyhemmiksi tullaan, eikä ole liian rohkeata ennustaa, että koko pitäjä varmaan muuttuu uudestaan erämaaksi, jos asiat eteenkin päin kulkevat samaa latua, jolle ne nyt ovat kääntyneet. Kun 85:stä itsenäisestä maatilasta jo 46 on joutunut arentiasemassa metsänviljelykseen, niin alkaa se jo todellakin tuntua arveluttavalta leivän saannin suhteen. Mihin niiden entiset asukkaat perheineen lopulta joutuvat, mistä asunnon ja elatuksen itselleen saavat? Tosin moni katuu kauppojaan sielläkin ja ajattelee niiden purkamista; sukulunastuksiin ja moniin muihin perusteihin luottamalla koettavat myyjien omaiset saada taloja yhtiöiltä itselleen peruutetuksi, mutta sellaisiin turhiin oikeudenkäynteihin saattaa tärväytyä vielä nekin rahan vähät, mitä tiloista myydessä on saatu, sillä yhtiöt kyllä tekevät kauppansa siksi varmasti, että ne enimmissä tapauksissa ovat pitäviä.
Näissä purkajaisyrityksissä kuuluu ennenmainitsemani henkiherra Nurmeksesta liikkuneen asiamiehenä Rautavaarankin puolella, ja kerrotaan hänen siellä ottaneen valtakirjoja ihmisiltä sillä kaupalla, että hänellä on valta ajaa asia kuinka parhaaksi näkee, ja jos voittaa, saa hän palkkioksi hakkuuoikeuden koko talon metsään viideksi vuodeksi. (Eikö tällaisissa tapauksissa olisi myyjälle ollut etuisampaa pitää tilansa pohja itsellään ja lahjoittaa suorastaan metsä siitä sahalaisille tai kelle muulle tahansa!) Näin on kerrottu, vaan sitä en tiedä, onko noita riitajuttuja vielä ollut oikeuksissa esillä, tai mahtaako tullakaan.
Summa on se, että asiat tuskin enää ovat korjattavissa, "sillä me olemme auttamattomissa ja tilamme on toivoton", sanoi eräs Rautavaaran kunnallisissa asioissa toimiva henkilö. "Kaikki itsenäisyys on mennyt, varallisuus on mennyt", lisäsi hän, "vapaat tilat vähenevät päivä päivältä, osa niistä on jäänyt autioksi ja toisia rappeutuu ja autioituu yhä. Kohta ei ole jälellä kuin kurjia arentilaisia, jotka muuttuvat vieläkin kurjemmiksi loisiksi."
Ja jos naisten puheisin saa luottaa, niin mainitsen tässä vielä, mitä eräs vankka talon emäntä Nilsiän puolella rajaa lausui Rautavaaran oloista. Hän näytti ne hyvin tuntevan ja puhui niistä paljon, oli ikänsä emännöinyt karuluontoista tilaa itsekin, mutta oli sentään kasvattanut ja leivässä pitänyt lukuisan perheen, sekä tullut omillaan toimeen. Hän lopetti puheensa seuraavalla tavalla, joka kyllä soveltuu moneen muuhunkin kohtaan laajalla Suomenniemellä, ei ainoastaan Rautavaaraan:
"On siellä nyt koston huutajia Rautavaarassa. Sitä myrkkyään siellä juotti, (hän tarkoitti erästä metsäkeinottelijaa) kolmin markoin otti putelista, velkaannutti isännät, lopulta metsät, maat otti. Nyt loisina elää kituuttavat, kun pohjansa myödä poksahuttivat. Ennen ei ollut tolkkua mihin rahansa panivat. Jos viisisatasen metsästään saivat, niin siinä koko maailman luulivat olevan, sitä puodin tiskiin lyödä mäikyttivät ja siitä ylpeinä maksua tuhkasivat ottamaan, kun vehnästä, korua ja muuta räämää ostivat. Nyt lehmänsä panttaavat jauhosäkistä ja siitä kolmetkymmenet rosentit maksavat. Voisivat kyllä omillaankin elää ja omia lehmiään ruokkia, elivätpähän ennenkin, sillä laitumet siellä on hyvät ja aina on leipämaatakin seassa — mutta laiskoja ovat!"
Minä en puolestani suinkaan lyhyeltä näkemältä rohkene yhtyä tähän tuomioon, sillä enhän minä talviseen aikaan kulkien voinut laitumilla enkä niityillä nähdä heinän kortta, enkä nähnyt paljon pieleksissäkään, sillä peuran jäkälällä siellä moni näkyi lehmiään ruokkivan, mutta olen tahtonut vaan mainita edelläolevat sanat näytteenä siitä, mitä paikkakunnan oloista arvelevat ne, joiden niitä pitäisi parhaiten tuntea.