Melkein aivan kirkon näkösällä on yhtiötaloja, jotka ovat niin rappiolla, että seipäällä sekaisin sotkisi.
Eräässäkin sellaisessa asuu nyt sen entinen omistaja aivan kuin loismies ilman minkäänmoista välikirjaa, maksaa sahayhtiölle veroa ja kokee suorittaa muut talosta menevät ulosteot, vaan niin siinä on käynyt, että nykyjään koko hänen omaisuutensa, karjansa, hevosensa, vieläpä kasvava laihonsakin on samalle yhtiölle pantattuna. Tukinajolla koetetaan siinä elellä, ja talo on hajoamassa kuin vanha variksen pesä. Peltomaat ja niityt ovat talolla mainiot, savimultaisia, tasaisia maita, joista ennen on pelkällä heinällä elätetty 20 lehmää. Nyt on niitä enää muutama jälellä — ja nekin niinkuin mainitsin panttina. — Mutta pellot ja niityt metsittyvät, aidat laahoovat maahan, rakennukset romahtavat kasaan — ja niin on talo tuota pikaa autio.
Monella tilalla ovat yhtiöt kylväneet Pihtiputaallakin kaikki pellot heinäksi, jota ne saavat kasvaa kunnes uupuvat. Ja varmaan on heillä sellainen toivo, että he saavat lopulta koko pitäjän haltuunsa, ja sellainen aavistus, että se vihdoin muuttuu erämaaksi, koska he siellä ovat jo, paitse metsiä ja taloja, ostelleet vesijättö-niittyjäkin, joita valtion varoilla on kuivattu. Ne näet kasvavat heinää kauvimmin, ja kun kerran tulevaisuudessa saattaa käydä siten, ett'ei Pihtiputaalla enää kovilta mailta viikatteen läppäämistä kuulla, on heillä vesijättöniityiltään antaa heinää tukinajajille, joita sinne tulee muualta maailmasta! Vai mikä lienee tarkoitus?
Kruunun tilojakin on Pihtiputaalla joutunut sahayhtiöille. Niistä on osaksi tullut raakkia ja puoliautioita ja sellaisina niitä on joutunut taas kruunulle takaisinkin.
Muurasjärven kylässä n:o 11, 0,4 manttaalin tila, on ollut kruunun tiloja, hommattu metsäkeinottelun vuoksi perinnöksi ja on nyt sahalaisilla.
Seläntaustan kylässä on talo n:o 12 jo aikaisemmin ollut sahalaisilla. Metsä siitä puhdistettiin, vaan kun puunhinnat silloin sattuivat laskeutumaan, tahtoi sahayhtiö päästä koko roskasta. Kun heidän ei kumminkaan itsensä sopinut jättää verorästiä, toimittivat he talon erään köyhän ukon nimiin, antoivat hänelle vielä hyvitykseksi lehmän sekä hiukan rahaa — ja niin joutui talo verorästistä takaisin kruunulle niinkuin oli tarkoitettukin, vaikka tietysti metsättömänä.
Samoin on käynyt Sydänmaan kylässä n:o 25:n ja Pihtiputaan kylässä n:o 34:n, jossa viimemainitussa kruunu on alentanut manttaalin 1/6:sta 1/12:ksi saadakseen siihen asukasta. Mutta huonoon metsäiseen kruununtaloon ei siellä päin mene asumaan kukaan, ei vaikka vielä vähän maksettaisiinkin ja vaikka viljelysmaat olisivat kuinka hyvät tahansa, sillä metsä se pääasiassa on ainoa viehätys, joka niihin asukkaita vetää.
Sydänmaan ja Säkkärinmäen kyläkunnissa on tosin poikkeuksena paljon karuja maita, mutta sielläkin on joukossa vallan hyviä taloja, esim. Liittomäen kaksi salotaloa samannimisen järven rannalla, jotka molemmat myös ovat sahalaisilla, ja sitäpaitse monta muuta.
Toisen Liittomäen vanha emäntä olikin kovin pahoillaan siitä, että poikansa oli myynyt talon (tai oikeastaan hänkin lienee pakoitettu myymään se). "Niinhän tuo ruukkilainen alkoi veloista hätyyttää ja sille survasi poikani talon", sanoi hän katkeralla mielellä ja lisäsi, että "eletty on tässä hyvin ennen, vaan kun poika lahjoitti ensin metsät pois, niin velkaantua alkoi. Ei ole hallapaikka tämä, eloa on tullut hallavuosinakin ja perunaa paljon. Vastaan olin myöntiä, vaan mitä vanhan auttaa."
Ja ne ovat kumminkin ne vanhat, jotka ovat erämaihin tupansa tehneet ja niitten ympäriltä kasvavalle polvelle rukiista leipää ponnistelleet niinäkin aikoina, ja juuri niinä, jolloin ei vielä tukkijunkkarien rahat korviin helähdelleet.