Tämä koskee ensinnäkin maanviljelystä, joka noilla salokulmilla — ja tinkimättä muuallakin — olisi saatava kohoamaan. Mutta ei se kohoa sillä, että lähetetään agronoomeja neuvomaan turnipsin viljelystä sinne, missä vielä parhaat korvet ja heinämaat lojuvat luonnon tilassa, missä ei näe ojaa, ei lantakasaa pellolla. Mutta kun Tanskassa pidetään turnipsia välttämättömänä karjalle, niin tietysti meilläkin — ja monet luulevat sitä meidän ainoaksi pelastukseksemme, vaikka se on jotensakin samaa, kuin jos neuvottaisiin ihmistä elämään sokerivedellä silloin kun hänellä ei ole leipää. Tanskassa on tuhansia taloja, joissa ei enää ole kapanalaakaan maata, mistä heinätuloaan lisäisi, meillä tuskin vielä yhtään — ellei jonkun vuosisadan päästä. Mutta kun tiedetään, että karja heinilläkin elää mainiosti — ja siinä samaa rintaa sitten ihmisetkin — ja koska on tunnettua, että ruohonkasvu menestyy vielä Lapissakin, niin koetettakoon ensin sitä. Ja mitä on peltoa, opetettakoon kansa sitä viljelemään voimaperäisemmin, muokkaamaan ja lannoittamaan ennen vaikka kuinka pienen tilkun täyteen kasvuvoimaan, kuin että tuhrustetaan laajoja aloja.
Ei meidän ole väkipakolla pyrittävä suoraan sellaisiin keinoihin, jotka edellyttävät jo korkeinta kulttuuria, mitä tätä nykyä on maailmassa saavutettu; ei se ole onnistunut koskaan, vaan tulee siitä todellisen kulttuurin irvikuva. Ryhdyttäköön ensin keinoihin, jotka meidän nykyisellä kannallamme näyttäytyvät soveliaimmilta, ja vasta sitten kun niillä on päästy yksi porras ylemmäksi, koetettakoon niitä keinoja, jotka silloin tuntuvat parhaiten soveltuvan. Ajateltakoon niitä monia väliportaita, joita myöten kauvan viipyen ja suurilla ponnistuksilla on päästy sille korkealle asteelle, millä nykyään ollaan jossakussa vanhassa kulttuurimaassa. Ja jos otetaankin heistä esimerkkiä, joka tietysti monessa kohti on välttämättä paikallaan, niin luotettakoon sentään etupäässä omaan kokemukseen ja mainittakoon myös aina, että heillä siellä — esim. juuri Tanskassa — tuhannet yliopiston ja muun korkeamman oppilaitoksen käyneet eivät pidä ollenkaan häpeällisenä eikä terveydelleen vaarallisena astuskella auran kuressa tai puida viljaa. Sellainen käsityskanta se kohottaa kulttuuria, mutta jos luullaan, että se on saavutettu velttoudella ja koreilla vaatteilla, niin silloin on sivistyksen astemitta oikeastaan laskeutumassa.
Maanviljelyskouluja on meillä jo paljon ja niiden kautta luulisi parempien viljelystapojen leviävän kansaan mainiosti. Mutta onko kellään tietoa kuinka suuri prosentti niissä käyneistä on ruvennut omaa maataan viljelemään tai antautunut ollenkaan edes koko maanviljelijän ammattiin? Se on varmaan pienempi kuin luullaankaan, ja jos tarkka lasku tehtäisiin, niin tavattanee niitä paljoa suurempi määrä kaikilla muilla aloilla kuin peltosaralla. Tätä on vaikea ottaa miksikään muuksi kuin haluttomuudeksi ruumiilliseen työhön, sitten kun on hiukankin saatu "koulua", tahi maatyön halveksumiseksi, koska sitä katsotaan liian raa'aksi ja vähimmän tuottavaksi, ennen kuin sitä on todenteolla edes koetettukaan.
Toisekseen: älköön liioin ruvettako ennenaikaisella innolla tyrkyttämään omaa maata maan puutteessa oleville siellä, missä ei ole ollenkaan takeita, tokko he sitä halavatkaan, tai tokko he saatuaan sen pitävät, koska selvästi nähdään, kuinka herkkiä ovat maastaan luopumaan nekin, joilla sitä jo on ollut. Koetettakoon ensiksi saada entiset pysymään tiloillaan, herätettäköön heissä työn halua ja intoa maanviljelykseen, ja kun tämä on voitettu, ratkeaa tuo toinen kysymys itsestään.
Sillä jos ihmisiin todella on tullut voimakas halu vapaasen ja itsenäiseen maatyöhön, niin kyllä he meikäläisissä oloissa itselleen aina maata löytävät, kunhan vähänkin siihen yllykettä saavut, niinkuin kyllä jo on nähty useissa talkoissa.
Nämä olkoot vaan esimerkkejä. On paljon kohtia, jotka tällä alalla vaatisivat korjausta, ja joissa kansa tarvitsisi oikeaa opastusta.
Tärkeintä kaikista on painaa kansan mieleen jo lapsesta alkaen, ettei ihmisen velvollisuus täällä maailmassa olo miettiä sitä, miten voisi elää työtönnä, vaan että hänen päinvastoin on tehtävä työtä ja mietittävä, kuinka saisi enimmän työtä tehdyksi. Ja tämä asia, tämä tieto ja pohjimmainen tajunta ihmisen velvollisuuksista olisi painettava lasten mieliin etupäässä kansakouluissa, laitoksissa, joissa tästä lähtien jo voi sanoa enimmän osan kansan lapsia saavan ensimmäisen valmistuksensa elämänsä todellisiin tehtäviin astuessaan, koska sen tiedon antaminen niin monissa kodeissa laiminlyödään. Sillä ei se, että oppilas tietää jonkun joen tai vuoren nimen toisella puolella maanpalloa, tai oppii ääntämään "meitän" ja "yhteksän", kohota häntä mihinkään ylempään kansanluokkaan, joka otaksuminen meillä tuntuu niin laajalti päässeen vallitsevaksi, vaan se häntä kohottaa, että hän oppii rakastamaan työtä ja tekemään sitä. Karkeintakin työtä tekevä mies, jolla vaan on taitoa käsissä, velvollisuuden tuntoa ja aateluutta sydämmessä, on todella paljoa parempi herra kuin joku keikaileva narri, joka itse itselleen herran nimeä vaatii ja joista meillä Jumala paratkoon ei ole puutetta, Kaikkea tällaista on paljoa tärkeämpi teroittaa nousevan polven mieliin kuin monta muuta vähäpätöistä saivarrusta. Ja meidän on kaikkien tehtävä työtä, meidän täytyy täyttää velvollisuutemme jälkipolvea ja tätä maata kohtaan, meidän täytyy asua ja viljellä tätä, kun kerran olemme tänne asettuneet. Meidän täytyy tehdä työtä täyttääksemme velvollisuutemme ihmiskuntaakin kohtaan, sillä sellaisiakin meillä on, vaikka olemmekin pieniä.
Ja jos meiltä nykyään riistetään mitä riistettäneekin, eikä panna arvoa meidän vanhoille kiinnekirjoillemme, niin maata meiltä ei riistetä niin kauvan kuin vaan itse tahdomme sen pitää. Ja meidän täytyy se pitää, me emme saa heittää sitä muukalaisten käsiin ja lähteä itse pois, sillä muistakaamme vanhaa kaunista sananlaskua: "parempi omalla maalla vetonenkin virsun alta, kuin on maalla vierahalla kultamaljasta metonen." Sehän niin mainiosti soveltuu maahan sekä laajemmassa että ahtaammassakin merkityksessä.