Jos me esimerkiksi voisimme lähettää kautta koko maan, mutta erittäinkin metsäseutuihin ja kaikille salokulmille joukon täydellisesti valistuneita ja kaikista itsekkäistä pyrinnöistä täysin vapaita miehiä, jotka samalla voisivat asettua täydelleen kansan käsityskannalle, jos voisimme lähettää — kerran omaankin maahamme — sellaisia miehiä yhtä suuren ja asiassaan yhtä innokkaan ja yhtä sitkeän lähetyssaarnaajajoukon, kuin on sekin joukko, joka nykyään kiertää salojamme kiehtomassa ja viettelemässä metsiä ja taloja haltuunsa, ja tämä valiojoukko saarnaisi joitakuita vuosikymmeniä joka kylässä ja talossa metsien arvoa ja niiden hoidon tärkeyttä, opastaisi kansaa järkeviin ja meidän oloihin parhaiten soveltuviin viljelystapoihin, saattaisi sen huomaamaan että vapaa mies, joka pysyy paikallaan ja muokkaa omaa sarkaansa, olipa se kuinka pieni tahansa, on aina onnellisempi ja vauraampi ja itsenäisempi kuin toisen puoliorja tai muu maankiertäjä, ja ennen kaikkea saarnaisi sille todellisen työn arvoa ja velvollisuuden tuntoa, niin tällainen keino veisi lopulta ehkä paraisiin tuloksiin.
Tämä on tietysti utukuva ja kokonaisuudessaan mahdoton toteuttaa, mutta olisi se ainakin yhtä kristillisveljellistä kuin joku muukin lähetystoimi.
Mutta se vaatisi eri koulut, kokonaan toisen suuntaisille perusteille pohjatut oppilaitokset, kuin mitä meillä tätä nykyä vielä on, ja se vaatisi perinpohjaisia muutoksia jo suurimmassa osassa itse meidän valistunutta säätyä, joka harrastuksillaan ja esimerkeillään vielä on kovin paljon erillään kansasta, vaikka sen pintaisin puolin katsoen luulisi olevan sitä kylläkin lähellä. Sillä useimmassa kansan miehessä, mutta etenkin juuri salolaisessa, asuu vielä itsepintaisesti jonkunlainen synnynnäinen, salainen epäluulo jokaista valistunutta "säätyhenkilöä" kohtaan, joka yrittää yhtyä hänen kanssaan missä tahansa jalommassa tarkoituksessa kuin kaupanteossa. Jos edessä myönnetäänkin hänen tarkoitusperänsä oikeiksi, niin takana salaa pidetään niitä turhina, jopa kateudesta ja pahansuopaisuudesta lähteneinä ja kuiskaillaan, että "kuuntele niitä, herrain neuvoja." Mutta kaikenmoisia kuleksivia mairittelijoita uskotaan paremmin, olivatpa ne sitten reppureita, tukkijunkkareita tai mitä muuta tahansa, kun ne vaan osaavat kutkuttaa ihmisten turhamielisyyttä ja luvata heille velvollisuuksiensa laiminlyönnille "herraspäiviä." Joka kaikki osoittaa, ettei parempiosaisten valistuneitten vaikutus rahvaasen ole vielä ollut niin syvällinen ja luottamusta voittava, kuin sen tulisi olla, ja että paljon vaadittaisiin vielä opin ja esimerkin antajissa itsessään muutosta nykyisestä ja tavallaan "alentumista", ennenkun tässä ajateltu suuri lähetystyö voisi kantaa hyviä hedelmiä.
Toinen keino, joka todella on helpommin toteutettavissa ja josta on syytä toivoa paljonkin hyvää, on meillä nykyään alkuun päässyt yhteistoiminta. On huomattu, että jos joku yksityinen alkaa opastaa myyjiä tai kilvoitella yhtiöiden kanssa, niin osaavat sahalaiset kyllä tehdä hänen elämänsä karvaaksi, ja jos toinen taas luettaa metsänsä ja vaatii siitä kohtuullista hintaa, niin häntä aletaan joka tavalla syrjiä, ja hänen metsänsä jää kokonaan myömättä, seikka, joka ainakin toistaiseksi näyttää olevan yleinen kaikkialla, ja joka juuri osoittaa, että metsäin ostajat kyllä osaavat toimia yhteisesti.
Olisi siis luonnollisesti etuisampaa, että myöjätkin kävisivät miehissä pahaa vastaan, ja onpa sitä jo vähän koetettukin.
Mutta vastuksensa ne ovat yhteistoiminnassakin meillä, sillä jos tämän suomalaisen rodun suurimpia heikkouksia jo tuntuu olevan juuri yhteistoimintaan ja yleensä toisiinsa luottamisen puute, niin puuttuu vielä tarpeellista rohkeutta ja alotettakin tällaisiin yrityksiin, sekä välttämätöntä vapautumista itsekkäistä pyrinnöistä, joka olisi kaikista tärkein. Pieninkin viri oman voiton pyyntöä, joka alkuunpanijoissa huomataan, synnyttää hajaantumista heti, sillä sitä syntyy usein ja aivan syyttäkin, kun ei voida käsittää, kuinka toinen saattaa ilman omaa hyötyään toisen hyväksi toimia. Sitäpaitse ovat varsinkin salokulmilla, joissa juuri yhteistoiminnan apua etupäässä tarvittaisiin, enimmät sellaiset miehet, joilla voisi olla ja joilla todella onkin kansan luottamusta, kääntyneet itsekin yhteistoimintaan päinvastaisessa suunnassa, s.o. ruvenneet kaikin tavoin ajamaan yhteistä asiaa metsäkeinottelijain kanssa. Ja jos yhteistoiminnasta, monet tällaiset vaikeudet voittamalla voikin tulla hyvä apu metsäkauppoihin nähden, niin ei sitäkään ole helppo sovelluttaa maatilojen pohjakauppoihin, sillä mistä ne pääomat otettaisiin, joilla voitaisiin ruveta ponnistelemaan miljoonayhtiöitä vastaan? Jos voitaisiinkin yhteistoiminnan pohjalle perustaa jonkunlainen "maanviljelysyhtiö", "maanasutusyhtiö", tai miksi häntä nimittäisi, vastapainoksi metsäyhtiöille, niin eivät rahamiehet kuitenkaan sijoittaisi pääomiaan sellaiseen yritykseen, josta afäärikannalta katsoen tulisi vähän tai ei mitään tuottava.
Parasta olisi, jos asiaa tältä kannalta ruvettaisiin korjaamaan, että hallitus ryhtyisi siihen jollain tavoin käsiksi. Ja ellei se ryhtyisi siihen suorastaan itse, niin ryhtyisi edes välillisesti, auttaen kuntia ostamaan itselleen kunnallisiksi yhteismetsiksi tuollaisia metsätiloja, silloin kun niitä myytäviksi ilmestyy. Voisivathan kunnat niistä sitten tarpeen tullen jakaa paraita paikkoja palstatiloiksi ja käyttää niitä muuten hyväkseen. Muualla, esim. useissa paikoin Saksassa ovat kunnalliset yhteismetsät vieneet vallan erinomaisiin tuloksiin. Siellä löytyy kuntia, jotka yhteismetsistään täyttävät vuotuisesti kaikki kunnalliset menonsa.
Olisi ollut onnellinen asia, jos meillä jo varemmin, isojakoja tehtäissä, olisi huomattu eroittaa kaikki liialliset metsämaat kuntien yhteismetsiksi ja asettaa ne kyllin lujan tarkastuksen alaisiksi. Silloin ei olisi maatilojen kauppakeinottelu metsien vuoksi eikä mikään metsähuijaus päässyt edistyvää viljelystä lamauttamaan, kun yksityisen mielivallassa olisi ollut vaan kohtuullinen kotitarpeen metsä, eikä penikulmia laajoja saloja niinkuin nyt. Tämä kohta sietäisi ajattelemista nytkin vielä sellaisissa seuduissa, missä yksityiset myyvät äärettömiä metsä-alueita nälkähinnoista tehtaille ja sahayhtiöille.
Keinoja voisi kyllä ajatella paljonkin, kunhan ne vaan olisivat mahdollisia toteuttaa ja kun vaan käsitettäisiin, että niiden toteuttaminen tällä hetkellä olisi välttämätöntä.
Mutta suoraan ja lyhyesti: yhden seikan luulisi olevan tehokkaimman kaikista — vaikka se vaatii pitkän ajan sekin, jonka kuluessa jo saattaa tuhoja tapahtua, — sen nimittäin, että kaikki pyrinnöt sekä henkisen että aineellisen tilamme parantamiseksi muutettaisiin hiukan toisenlaatuisiksi, paremmin meidän omia olojamme vastaaviksi. Alettaisiin nousta juuresta puuhun, eikä pyrittäisi yhdellä potkaisulla latvaan — ja kaikkein ensimmäiseksi, heitettäisiin pois se itsetyytyväisyyden torkahdukseen vievä luulo, että nyt jo ollaan latvassa.