Kysymme vielä kerran, eikö näihin asioihin ole syrjäisillä mitään sanomista? Kautta maan kootaan hätäapuvaroja, ja suurin osa niistä syödään juuri niillä kulmakunnilla, joista sahayhtiöt parhaat satonsa niittävät. Sillä tosiasiana täytyy pitää, että juuri siellä, missä itsenäinen maanomistus vähenee, irtolaisten ja vaivaishoitolaisten luku kasvaa, koskapa siellä päin entisiä maastaan luopuneita talonomistajiakin on joutunut kuntien autettaviksi.
Sellaista ovat ne miljoonat saaneet aikaan. Jos niistä on ollut suuri hyötykin sillä kertaa kun niitä on syöty, ovat ne jouduttaneet juuri niitten monien synkkien epäkohtien kasvamista, joiden poistaminen nykyään antaa niin paljon päänvaivaa. Ne ovat panneet hohdollaan päät pyörälle, ehkäisseet entisen rehellisen ja uutteran työn, kurjehdittaneet monta kaunista peltoa. Täältä ne ovat kiertäneet lisän kanssa takaisin ulkomaille ja kulkea kahnustaneet taas sieltä hiljalleen pitkinä, murhemielen näköisinä jauhosäkkijonoina liistereissä meidän saloille takaisin, tai saapuneet humuten ja hurraten, Bakkuksen seppele otsallaan, tuoden tynnyreihin sulettuina vanhoista kulttuurimaista valoa ja sivistystä tänne meidän kylmiin metsiimme — ja ehkä samalla lohtua monelle pahalle omalletunnolle.
Väärin olisi sentään syytää syy metsähuijauksen seurauksista yksinään sahayhtiöitten, muitten tehtaitten ja liikemiesten niskoille tai moittia yksinään heitä siitä, että he metsien vuoksi ostelevat niin suuressa määrin maatiloja, eivätkä osota erityisempää intoa maanviljelykseen niissä, sillä he luonnollisesti katsovat omaa etuaan hekin ja ottavat siinä, missä helpolla saa, pitäen tietysti päätarkoituksenaan metsien hoitoa. Ovathan he ihmisiä hekin. Eikä afääri-alan vahvimpia puolia ole koskaan ollut mikään aatteellisempi tarkoitusperä tai lähimmäisen rakkaus, ellei vasta tulle. Ei siinä ole veljeä eikä sisarta, raha siinä on kaikkivaltias ja sen tunnussana on aina: joka ei katso eteensä, kärsiköön. Ja niinpä onkin syytä paljon kansassa itsessään, kun ei se ole eteensä katsonut. Ja niin muuttuvat suuret kyläkunnat, kohta kokonaiset pitäjät laajoiksi metsätiluksiksi, joita lampuotijärjestelmällä koetetaan pitää asuttuina ja viljeltyinä vain nimeksi, vain niin paljon, että omistajat saavat niistä, jos mahdollista, ulosteot valtiolle ja kunnille suoritetuksi, joista valtion osa, maavero, on tietysti pakosta maksettava aina täysiksi, vaan kunnan osassa kyllä on alituista tinkimisen varaa.
Myöntää täytyy, että metsät, joille entiset omistajat eivät ymmärtäneet mitään arvoa panna, tulevat täten järkiperäiseen hoitoon, mutta onko tämä kaikki terveellistä maan yleiselle hyvinvoinnille ja vaurastumiselle, siinä on tärkeämpi kysymys, johon meillä näihin saakka vielä on pantu varsin vähän painoa, vaan joka nyt jo olisi ensimmäisten joukossa välttämättä otettava esille.
Kansan silmät ovat metsiemme suhteen olleet näihin saakka ja ovat yhä vieläkin ummessa, ja nyt olisi jo aika avata ne näkemään, mitä sen rauhaan tulee. Siinä voisi samalla avautua onnellinen ratkaisu monelle muulle pulmalliselle kysymykselle.
Mutta kuinka ne ovat avattavat, mihin keinoihin ryhdyttävä? Siinä vaikeita kysymyksiä, joiden ratkaisu ei mahdu tämän kirjasen kansiin ja jota tässä ei ole tarkoitus tehdäkään, vaan lausuttakoon sentään yhtä ja toista, matkalla heränneitä mietelmiä tämän asian suhteen. Niille kyllä moni saattaa naurahtaa ja kohauttaa olkapäitään, se on varma, mutta onhan lupa puhua yhden niinkuin toisenkin.
Mitä metsänhaaskuusen yleensä tulee, on meillä kyllä jo vanhastaan laki osittain ehkäisemässä sitä, mutta se on ollut kuolleena kirjaimena. Ja uusi tepsivämpi on laadinnan alaisena. Mutta lakien täyttämistä on aina vaikea valvoa, ellei kansan oma näköpiiri ole kohonnut lain tasalle, ellei se itse käsitä itselleen edullisimmaksi noudattaa sitä. Ja vielä vaikeampi se on tällaisessa kohdassa, jossa vielä lisäksi aina tulee olemaan viettelystä ulkoa päin.
Mutta jos nyt ohitammekin, että metsänhaaskuun voi lainmääräyksillä estää, niin toinen kysymys ja oikeastaan miltei tärkeämpi on se, millä voidaan estää itsenäisten maanomistajain vähentyminen, mikä sulku voidaan panna tehtaitten ja suurien yhtiöitten rajattomalle maan himolle.
Siinä tuskin auttaisivat mitkään uudet lait, ja niitä olisi mahdoton laatiakaan, sillä jo vähemmissäkin asioissa huudetaan meillä elinkeinovapauden sortamista — ja rajoitettaisiinhan toiselta puolen sillä tavoin suorastaan omistusoikeuttakin, joka meillä maahan nähden on niin rajattomaksi päässyt, jos mies kiellettäisiin myymästä taloaan kelle tahtoo.
Tässä olisi ryhdyttävä muihin keinoihin, ja sellaisiin, jotka auttaisivat pian, sillä viivyttelemällä voi asia kääntyä auttamattomaksi. Mutta enimmät keinot, jotka tässä suhteessa olisivat parhaita sekä kenenkään vapaata ammattia tai omistusoikeutta rajoittamattomia, lienevät sellaisia, että ne täysin vaikuttaakseen vaativat pitkän ajan.