Tämä on lampuotijärjestelmää tällainen. Eikä se ole koskaan eikä millään maailman kulmalla ottanut oikein soveltuakseen yhteen vapaan ja hyvästi elättävän maanviljelyksen kanssa, sillä siinä pitää toinen afäärin tavoin maita hallussaan ja laskee työhuoneessaan tulojaan ja menojaan, joista hän luonnollisesti aina tahtoo ensiksimainittuja lisätä noiden toisten hiellä, jotka raatavat hänen maitaan sillä alakuloisella tunteella, että jokainen vako, jonka he kääntävät, on käännetty toisen maasta, ja että jokainen parannus, jonka he mahdollisesti maassa tekevät, jää sen toisen hyödyksi, joka ei ikänään ole ehkä jalallaan heidän peltosaralleen astunut.
Tällainen lampuotijärjestelmä, joka tavallaan muistuttaa entisiä lahjoitusmaita ulkomaisine isäntineen, on meillä pääasiassa ihan viime vuosina alkanut levitä pelottavassa määrässä, niinkuin edellä on osoitettu, ja sen voi lyhyesti määritellen pitää suorana seurauksena siitä, että tuota meidän "suurteollisuuttamme", puutavaraliikettä, ei ole tahdottu laskea supistumaan kohtuuden rajoihin, vaan on alettu ponnistella sitä osittain maanviljelyksen kustannuksella yhä suuremmaksi ja yhä tuottavammaksi — ja koetetaan ponnistaa varmaan vieläkin ylemmä, huolimatta siitä, jääpikö lopulta muuta kotimaista taikinan vastinetta kuin sahajauhoja.
Ei tarvitse ilman syyttä ajatella Irlannin oloja, kun tiedetään missä määrin vapaat, itsenäiset maanomistajat meidänkin sisämailla jo ovat vähentyneet.
Niissä 24:ssä pitäjässä, joista tämän kirjoittajalla on tarkempia tai osapuisia tietoja, on niitten luku vähennyt noin tuhannella.
Harkitkoon jokainen järkevä lukija itse, eikö ole jo arveluttavaa, että niin harvaan asutussa maassa, kuin meillä, tällainen summa vapaita, itsenäisiä tiloja on muuttunut lampuotitiloiksi. Ja jos pantaisiin toimeen tarkempi tutkimus kaikissa Suomen sisämaan pitäjissä, missä vielä on metsiä jälellä ylitse kotitarpeen — toimi, joka olisi erittäin suotava — niin varmaan tämä luku nousee vielä toisen mokoman ja ehkä enemmänkin, sillä nämäkin numerot ovat viime talvena otetut, ja uusia kauppoja hierotaan yhä.
Eikä niitä kaikkia voi enää sanoa edes lampuotitiloiksi. Useimmissa niissä, kuten on nähty, kyllä elää kituuttelee joko entiset tai uudet asukkaat jonkunmoisilla välikirjoilla tai ilman niitä, pitäen parhaasta päästä elinkeinonaan metsätöitä ja rahtiajoa sekä muita toimia, jotka ovat hyvin vähän yhteydessä maanviljelyksen ja tilojen asutuksen kanssa, mutta ainakin 10 prosenttia niistä on jo kokonaan tai osittain autiona.
Mutta nykyään, tai juuri viime talvena, kun näitä asioita alettiin vähän tarkemmin kosketella, väitettiin sentään eräällä taholla varsin itsekkäästi, että nämä kaikki ovat kahden kauppoja, jotka eivät syrjäiseen koske lainkaan, ja olot ovat ihan niinkuin niitten olla pitääkin.
Tästä seikasta voi kumminkin olla eri mieltä. Sillä jos kaksi henkilöä tekee sellaisen kaupan, että siitä kolmas tavalla tai toisella kärsii, eikö silloin tuolla kolmannella ole heidän kauppaansa mitään sanomista? Tähän kysymykseen ei pitäisi kenenkään, jolla järkeä on ja joka sitä oikein käyttää, löytämän muuta kuin yhden vastauksen.
Mistä päin tällainen edellämainittu, suurinta itsekkyyttä osoittava väite tulee, se kyllä tiedetään. Se tulee siltä taholta, jossa kaikki teräs, mitä meillä tätä nykyä auroihin pannaan, ehkä mieluummin kulutettaisiin sahanterinä ja massatehtaitten hiertiminä, jotka viimemainitut jauhavat kaiken sen, mitä edellisiltä on jäänyt kajoomatta, ja tekevät hävityksen täydelliseksi. Eikä tarvitse muuta kuin muistaa erästä viime valtiopäivillä pohdittua asiaa, niin jo pitäisi huomaaman, eikö yleinen, terve mielipide katso kolmannellakin olevan näihin kauppoihin jotakin sanottavaa. Niiden seuraukset ovat liian selvästi näkyvissä, ja nämä seuraukset ovat kaikkialla sellaisia, että elleivät syrjäiset hyvissä ajoissa iske tarmolla väliin, niin saa niistä kärsiä tuhannet ihmiset, kokonaiset kunnat, vieläpä koko maa. Jotkut harvat yksityiset tosin kokoovat itselleen suunnattomia summia ja puhuvat sitten ylvästellen ja ikäänkuin kiitosta pyytäen niistä miljoonista, joita he vuosittain levittävät maahan. Näillä miljoonilla he muka estävät kansan kuolemasta nälkään — tämän poloisen kansan, joka kuitenkin kaikissa tapauksissa syö omaa omaisuuttaan, tai oikeammin sanoen maansa omaisuutta, metsiänsä, ja elättää siitä vielä kaikkia niitä herroja, jotka täällä yhdessä liitossa kulkevat monien "firmojen" ja "yhtiöitten" nimillä, sekä kokoo miljoonia heidän taskuihinsa, ellemme nyt puhuisikaan niistä kymmenistä tuhansista vaivaisista ja irtolaisista mieron kiertäjistä, jotka alituiseen ovat sen niskoilla, ja joita tuntuu yhä lisääntyvän samassa suhteessa kuin itsenäiset maanomistajat vähentyvät.
Ei ajatella ollenkaan, että noita kehutuita miljoonia nyletään juuri meidän metsistämme, ei mainita koskaan, kuinka monta Jaakopin lahjaa niissä syötetään meidän yksinkertaisille salolaisille, kuinka moni niitten vuoksi on luopunut esikoisuudestaan. Ei myöskään lasketa, kuinka monta tunnotonta ja ennenaikaista raiskausta niitten tähden on tehty parhaassa kansallisomaisuudessamme, jonka säästämiseen ja järjelliseen käyttämiseen ostajat eivät suinkaan ole opastaneet kansaa, vaan ihan päinvastoin. Ja kun tämän kansan ytimelle, sen maata viljelevälle väestölle tulee hätä, kun kunnat huokailevat monien raskasten kustannusten painosta, kun ne hiellä ja väellä kokoovat rahaa kaikki nieleviin vaivaiskassoihin, kun maamiehen tärkeimmät toimet usein jäävät tekemättä työväen puutteessa, joka viettää seikkailevaa kulkurielämää milloin minkin miljoonamiehen työmailla eikä kernaasti lähentele talonpojan tanhueita muulloin, paitse kun tilapäisen suuren ansionsa syötyään tai muuten työhön kykenemättömäksi tultuaan etsii vaivaisapua — silloin tekevät rikkaat yhtiöt valituksia oikeuksiin, jos kunnat heitä koettavat veroittaa heidän todellisten tulojensa mukaan saadakseen heiltä osaa niitten kurjien hoitoon, joista suuri luku on juuri heidän työmailtaan kurjuutensa käsittänyt.