Paitse tätä tapausta, on tullut varsin yleiseksi tavaksi hakea valtiolta lisämaita huonojen laitumien parantamiseksi, ja etenkin juuri siellä, missä valtiolla on parhaat metsänsä ja missä niitten rahaksisaanti käy helpoimmin päinsä. Mutta mikä näissä tällaisissa hakuhommissa miltei joka tapauksessa on pohjimmaisena syynä, sen kyllä huomaa jokainen, joka ei anna vetää itseään nenästä tai katsele sormiensa lävitse, tai jolla rajainkäynteihin ja maitten lohkomisiin ei ole jotain erityistä intressiä.

Eräässä pitäjässä Oulun läänin puolella esim. on eräälle hakijalle muuan maamittari antanut sellaisen puoltolauseen, että hänen tulisi välttämättä saada lisämaata ruunun metsästä, koska hän on suuresti laajentanut viljelyksiään ja ruokkii nyt karjaa jo 40 päätä yli talven, vaan että hänellä kesällä on laitumen puute. Sitten määrättiin piirin forstmestari tutkimaan asiaa, ja hän tuli aivan päinvastaiseen huomioon. Talossa ei ollutkaan karjaa kuin parikymmentä päätä, mutta laidunta kyllä vaikka neljällekinkymmenelle. Hakemus hyljättiin hänen lausuntonsa johdosta, ja se oli paikallaan, sillä mitä siitä on hyötyä valtiolle, mitä paikkakunnalle, mitä yleensä koko isänmaalle, jos tuolle yksityiselle olisi tuo liikamaa lohkaistu. Hän olisi varmaa varmemmin myynyt heti joko metsän siitä tai koko talonsa ensimmäiselle sahayhtiön asiamiehelle, joka olisi taloon sattunut, lähtenyt rahat saatuaan luultavasti itse Amerikkaan, lähetellyt sieltä tietoja tänne, kuinka siellä rikkaassa lännessä puuveitsellä kultaa vuollaan ja vietellyt siten monta muuta seikkailijaa jälessään.

Nämä ovat asioita, joilla on äärettömän monta puolta ja joista voi olla monta näkökantaa, aina sen mukaan, miltä kannalta niitä kukin katselee. Ja äärettömän paljon ja julkisemmin täytyisi niitä pohtia. Voi olla, että tuo mies, joka ei saanut pyytämäänsä lisämaata, myy talonsa kumminkin sahalaisille, ulkomaalaisille, elää paremmin eli huonommin aikansa, joutuu lopulta työmieheksi ja ehkä vihdoin vaivaishoidon niskoille (josta on paljon esimerkkejä) — tai lähtee hän maasta pois; mutta myyköön hän talonsa, tehköön omallaan mitä tahtoo ja menköön mihin tahtoo, kosk'ei häntä kumminkaan voi holhun alle asettaa, vaan säästettäköön meidän valtion omaisuutta turhaan lahjoittamasta. Siitä voi joskus maailmassa olla meille, jotka itsepintaisesti pysymme täällä kylmässä Suomessamme, vielä suurtakin apua jonakuna todellisena tarpeen hetkenä.

Tarkoin sietäisi harkita tällaisia seikkoja, ylen perusteellisesti ja etäälle näkevällä silmällä punnittapa sekin asia, kumminko puolin sellaiset kaupat lienevät etuisampia tilojen entisille eläjille ja valtiolle itselleen, kun entisiä kruununtorppia laajoine, säästetyine metsineen uudistaloiksi ja perinnöksi lohkaistaan? Tuleeko valtiolle niistä suurempi hyöty kun ne joutuvat sahalaisten käsiin (kuten ne usein näyttävät joutuvan) ja onko entisten asukasten niillä parempi elää sahayhtiöitten kuin valtion lampuoteina tai torppareina, tahi miksi heitä kutsuttaisiin? Vastatkoon tähän se joka asian tuntee. On siitä tietysti voinut olla hyötyäkin joskus, mutta sekin tiedetään varmuudella, että monia tällaisia tiloja on maassamme jo joutunut autioina ja raakkina valtiolle takaisin, ja se on varmaa, että hallituksen hoidossa ollen niillä sadan vuoden päästä on taas siksi hyvä metsä, että sahalaisten kyllä kannattaa niitä silloin uudestaan "spekuleerata."

VIII.

Kaipaavatko edelläkerrotut seikat korjausta, ja mitä niitten suhteen olisi tehtävä?

Eikö kaikkien näitten asioitten, joita tässä edellä on kosketeltu, pitäisi antaa aihetta sangen vakaviin mietteihin.

Tiedetäänhän muualta saaduista kokemuksista, niinkuin esim. Irlannista, kuinka tukalaan asemaan ja kuinka vaikeihin oloihin joudutaan siellä, missä maata viljelevä väestö on menettänyt omistusoikeutensa ja missä suuret kapitaalit pääsevät afääritarkoituksissa isännöimään liian laajoilla maa-alueilla sellaisissa seuduissa, joissa asutus ja vapaa viljelys jo ovat olleet jotenkuten kehittyneellä kannalla ja joissa väestön luontainen ja järjellinen elinkeino olisi maanviljelys.

Ja myöntäneepä jokainen, että meillä Suomessa nyt ja aina täytyy maanviljelystä ja karjanhoitoa pitää pääelinkeinoina — ja oikeastaan ainoana elinkeinona suurimmalle osalle kansaa, "kannattakoon" se sitten hyvin tahi huonosti, sillä varsinaista teollisuusmaata ei tästä maasta voi ikinä tulla raaka-aineitten puutteen vuoksi, jos kohta luonnon antamia käyttövoimia onkin ja jos vastaiset keksinnöt voinevatkin niille antaa suurempaa merkitystä. Eikä ole sanottu, kuinka pitkäikäinen on senkään teollisuushaaran tuottavuus, joka meillä on suurimmaksi päässyt, nimittäin sahaliikkeen ja puunjalostamisen, sillä helposti voi tapahtua, että liian korkealle pingoitettu yritteliäisyys lopettaa raaka-aineen silläkin alalla ja rajoittaa tuotantoa. Silloin on meidän tahtoen tai tahtomatta elettävä ainoastaan maasta.

Mutta ensimmäisiä ehtoja sille, joka tahtoo maanviljelystä kannattavana elinkeinona harjoittaa, on se, että hän on itsenäisessä asemassa ja että hänellä on vapaa omistusoikeus siihen maahan, jota hän kyntää. Sillä samalla hetkellä, kun hän alistuu muihin rajoituksiin maansa vapaassa omistusoikeudessa, kuin mitä yhteiskunta hänelle määrää, kun hän luovuttaa sen esim. jollekulle liikeyritykselle, olkoon tuon yrityksen tarkoitus mikä tahansa, samalla hetkellä on hänen itsenäisyytensä entisen maansa viljelijänä mennyt, eikä hän enää voi siitä elää niinkuin ennen. Ja jos hän lähtee maaltaan pois ja joku toinen tulee hänen sijaansa, on tuo uudistulokas samassa asemassa.