Siristelin silmiäni siihen suuntaan, missä isäntä näytti naapurin olevan, vaan en minä sieltä muuta erottanut, kuin pienen pälven tapaisen aukon taivaanrannassa mahdottoman korkean vuoren selällä. Välillä oli pelkkää metsää, pienempää vuorta ja rämettä.
Talosta lähdettyämme alkoi näkyä tervatehtaita, hautojen pohjia ja pieniä saunoja, joissa polttajat keväällä polton kestäessä majailevat. Niitä oli joitakuita sivuutettu ja koetettu taas joku matka heidän valtateitäänkin, kun tultiin "oikein moiselle suolle, hyllyvälle hetteelle", kuten "Taula Matti" kertoo Kiven Seitsemässä veljeksessä. Siinä ei ollut enää mitään reen jälkeä, olipahan suksella vaan joku kulkenut yli. Isäntä tarkasteli suota ja ravisti päätään.
— Ei pidä hevosta vielä, mutta otetaan toinen keino. Kyllä tässä mennään, kunhan itse kävelemme pahimmat kohdat. On tässä porrassilta.
Sain kuulla ett'ei näitten soitten takaisiin taloihin ennen päässyt sulan aikana suorimmittain ollenkaan, vaan piti soita kaartaa kauheat matkat. Vaan sitten rakennutti ruunu näitä porrassiltoja hätäaputöinä ja näistä on jo melkoinen apu.
Ei muuta kuin turkki rekeen, ja ensi kerran ijässäni sain koetella sitä kaikkein alkuperäisintä liikeväylää, joita valtio on avannut. Rautateitä olen kyllä kulkenut paljonkin. Tästä se alkaa ja rautatiehen se loppuu, ajattelin lähdettäissä. Ei ole vaatimukset suuret täällä!
Halki soitten ne kulkevat nämä porrassillat kilometrittäin, kymmenin kilometrin suorassa linjassa, niinkuin valtion valtatiet ainakin. Ne ovat paria kolmea korttelia leveät ja syntyneet siten, että on asetettu suolle kaksi halaistua hirren puolikasta rinnakkain, tasaiset pinnat päälle ja aina joka jatkon kohdalle päitten alle poikkipuu, joka osaksi kannattaa niitä. Osavasti ja tottuneesti astuskeli hevonen porraspuilla, reki keikkui mättäissä ja hetepaikoissa niinkuin vene vesillä, jalas kummallakin puolella siltaa, ja me astelimme jälessä. Kovemmilla ja tasaisemmilla paikoilla saattoi istua reessäkin, mutta varsin hyvä oli kävellä jälessäkin, astuskeli melkein niin kuin pääkaupungin katukäytävää, sillä eroituksella vaan, että tätä ei oltu hiekoitettu.
Kun nousimme siitä oikein "kaikuvalle kankaalle" taas, suon keskellä olevalle korkealle törmälle, tuli "Taula Matti" vasta oikein ilmielävänä eteeni, sillä takanamme siinti vielä ihan selvästi vuorien ja metsien yli Vuokatin tummansininen harja, vaikka taivalsimmekin jo kolmannella peninkulmalla Sotkamon kirkolta.
On jo iltahämärä, kun saavutaan taloon. Ponnistellaan ainakin puoli kilometriä jyrkkää mäkeä, ennenkuin seisomme talon pihalla. Astumme pirttiin, jossa pään korkeudella päälyelee harmaa savu.
— No kuuluuko vielä mitä? kysyy emäntä.
— Eipä kuulukkaan.