— Vai niin, vai niin, vai ei tuota kuulu.
— Vaan täältähän ne ovat kuulumiset huonoja, sanon minä puolestani.
— No eivät hyviäkään, vastaa emäntä salolaisen tapaan kierrellen. — Mistä kaukaa vieras? — Vai sieltä saakka, voi toki!
Astun pirtistä ulos katsellakseni vielä ennen pimeän tuloa maisemaa. Ei vilahtele taloon tulet naapureista, vaan joka puolella yhtyy taivaan ranta kaukaisiin vaaroihin, ja niitten ja talon välillä on kaikille suunnille pimeä salo, niinkuin mahdottoman laaja musta hauta, ja vaaroilta kohoaa tumma laki, jossa illan ensimmäiset tähdet alkavat pilkoittaa.
Siinä on jotain äärettömän suurta vaan samalla äärettömän jylhää siinä maisemassa, ja sitä katsellessa alkaa rinta kutistua, vaikka sen päinvastoin luulisi laajenevan. Ja väkisellä tulee ajatelleeksi, että mikä toi nämä ihmiset tähän, kuka pani heidät rakentamaan pirttinsä juuri tälle vaaralle, eikö maailmassa olisi ollut valoisampia ja rattoisampia paikkoja? Vaan ehkä he itse ajattelevat toisin, ja kuka on tutkinut ihmisten kohtalojen polut?
Siinä pihalla seistessäni tulee isäntä poikineen talon ainoalla hevosella kotiin tervasten ajosta — eikä talossa muita miehiä olekaan kuin he kaksi. He ovat keräilleet ruunun metsästä kantoja ensi keväisille tervaverstailleen, sillä heilläkin on omat petäjäpuut jo kovin vähissä. Hevonen viedään pirttiin, suitaan ja puhdistetaan, juotetaan oven pielessä olevasta suuresta ammeesta ja pannaan apetta eteen. Näillä salolaisilla vallitsee hevosen ja miehen kesken melkein veljellinen väli, ja tällaisena köyhänä vuonna syövät he melkein samaa ruokaakin molemmat.
Jutellaan siinä kaikenmoista, mutta pääasiassa sentään tästä nykyisestä huonosta vuodesta. — Ei saatu heilläkään mitään, ei viljaa, ei perunoita eikä paljo heinääkään. Mikkona täytyi jo lähteä jauhon hakuun, vaan rahaa kun ei ollut, niin ei kauppias antanut velaksi. Täytyi lähteä Kiehimän suuhun ja tehdä siellä oululaiselle kontrahti ensikesäisestä tervasta, jota vastaan sai kahden jauhosäkin hinnan. Ja velkaa on jo samalle oululaiselle entuudestakin —.
Velka tietysti kasvaa ja sama oululainen imee lopulta koko talon tervoineen päivineen niinkuin puutiainen, ja imee ja on jo osaksi imenytkin koko Kajaanin kihlakunnan. Tälläkin miehellä on neljännesmanttaalin talo, ja alaltaan kuin pieni ruhtinaskunta, mutta hänellä ei hädän tullessa ole sentään luottoa kahteen jauhosäkkiin muualla kuin sen luona, joka poltattaa hänellä tervaa, ainoastaan sen luona, jonka välityksellä se sama hänen luottonsa on laskeutunut. Se on omituinen sekasotku, mutta sen alla piilee suureksi osaksi koko näitten seutujen kurjuus, ja siinä olisi paljon miettimisen aihetta.
Ei tunnu elämä tässä talossa olevan paljoa parempaa kuin siinä mökissäkään, johon olimme poikenneet. Kahvia on sentään kotona, mutta vähennetyn sanoo emäntä sen käytäntöä, kun rahapenniä ei saa mistään. Lihan puolta on, kun karjaa on täytynyt vähentää, mutta sitä on säästäen käytettävä, kun ei ole tietoa, milloin leivän saanti loppuu kokonaan. Eikä tullut viime kesänä otetuksi petäjääkään, kun viljantulo aluksi näytti lupaavalta. Koko suuri perhe syö illallisekseen vaan velliä, joka on keitetty ostojauhoista sekotettuna puoliksi tämän vuotisilla ohrakahuilla, ja johon höysteeksi on pantu hiukan eläimen rasvaa.
— Menisihän tämä elämä vielä muuten mukiin, vaan kun tästä talvemmalla alkavat taas ne kaikenlaiset ulostekojen maksut, niin siinä tiukka tulee, puhuu isäntä syödessään.