— Taitavat olla ulosteot suuret täällä, puutun minä puheeseen.
— No eivät ole pienetkään.
— Ovatko suuretkin?
— Ovat ne melko suuret.
Ja siitä alkaa meille vähitellen puheenaine, jota jatkuu ohitse tavallisen makuullemeno-ajan talossa.
Pistetään yhä uutta pärettä uunin otsikkoon ja keskustellaan. On talossa kyllä pieni pullollinen paloöljyäkin ja yksi pahanpäiväinen lamppu, mutta öljyssä on joku vika, se ei pala. On poltettava pärettä, vaikka senkin saanti on huono, kun ei ole enää kunnollisia petäjiä talossa. Ja mistä niitä olisikaan, ne kun kaikki on jo puolikasvuisina laskettu tervoina Ouluun.
Suuret ovat todella ulosteot täällä verrattuina vastaaviin numeroihin etelä Suomessa, mikäli minä niitä siellä tunnen. Alan muististani laskea, mitä me etelämmissä osissa maata maksamme kunnalle, papeille y.m. ja minua alkaa suorastaan ihmetyttää, kuinka täällä kaikki sellaiset menoerät ovat paljoa suuremmat manttaalimiehiltä. Varsinkin ovat vaivaismaksut hyvin korkeat, ja itse talon väki syö sentään miltei huonommin, kuin mitä olen tottunut niitten pöydässä näkemään, jotka vaivaisapua nauttivat.
— Ja sitten ne koulujen ja pappiloitten rakennukset vielä lisäksi, huokailee isäntä. — Ja entä vielä se kinkerienkin pito, kun kolmella, neljällä hevosella pitää kyyditä kirkonmiehiä kahdesti vuodessa. Meillekin ne kohta taas tulevat; ja ovatko nämä taipaleita! Ja entä maantien teko? Sen meidänkin maantieosan työnsivät Kuhmon rajalle.
— Onko pitkältäkin sinne?
— Neljä peninkulmaa.