— Ohhoh! Ja sinne saakka täytyy täältä ajaa hevosineen, kärryineen.
Isäntä naurahti katkeran näköisesti.
— Vai vielä omilla verstailla! Kiittää kun täältä pääsee kesällä itse jalan kulkemaan. Olisihan ne ruunun mailla nuo porrassillat ja vähä talollistenkin teitä, joita myöten hevosen juuri saisi kulkemaan, vaan välillä on sittenkin paljon nevoja ja suolampia, joista ei pääse yli eikä ympäri. Sieltä olemme palkanneet verstaat lähempänä asuvilta.
Huomasin nyt, että niin se asia todella oli, sillä tuskinhan olimme mekään päässeet tänne, vaikka jo alkoi olla talvikeli.
— Teidän on siis talvella hankittava tänne kaikki tarpeennekin?
— Hyvähän se olisi, vaan millä nytkään hankit! Eikä tule sitä varaa koskaan. Keväällä kun loppuu jauho, ei auta muu kuin kantopeli. Sattuu heinaikana leivänloppu, ei muuta kuin ala taas noutamaan jauhoa koko talon väki, jos jollain keinoin saat sitä irti. Voi sitä hikeä ja tuskaa! Alkumatkasta auttaa meitä vesitie, vaan sitten on kantomatkaa kuusi neljännestä.
Minua suorastaan puistatti isännän kertomus, ja monenmoiset mietteet alkoivat risteillä päässäni. Tukaluutta ja kurjuutta! Kantaa kaikki tarpeensa ja tavaransa selässään vuorien, soitten, rimpien poikki puolitoista penikulmaa, keikkua porrassilloilla ja kompia kivilouhikoissa.
— Vaan entä jos joku kesällä kuolee?
— Reessä vedetään ja pahimmat paikat kannetaan.
Sain yhdellä iskulla niin elävän kuvan tämän erämaan asukkaan, tämän petäjäisen syöjän ja tervan polttajan viimeisestä retkestä salojensa halki, että minun kesken kaiken täytyi pyyhästä silmiäni: levähdetään vainajan kanssa jollain korkealla vaaralla, johon kirkkaasti paistaa etäiset taivaan rannat, vaan sillä välillä ovat syvissä notkoissa mustat metsät, niinkuin äärettömän suuri, salaperäinen hauta!