— Kunpa saisi tällekin perukalle edes maantien, niin siitä jo apu lähtisi. On sitä jo kauvan hommattu ja jo linjakin katsottiin, vaan tekemättä se yhä on. Ja täällä on salolla taloja paljo, yhtä tukalia kuin meilläkin, puhui isäntä.
Ei luulisi niitä paljoa olevan, kun niitä on niin harvassa, mutta salo on suuri.
* * * * *
On jo myöhäinen ilta käsissä, hevonen on viety pirtistä talliin ja aletaan hankkiutua levolle. Avaan matkalaukkuni, ottaakseni sieltä jotain, mutta siinä se alkaa vilinä. Se on niin täynnä russakoita, ett'ei ole mihin panna, ja kun alan tarkastaa ympäristöäni, on niitä joka kohdassa kylki kyljessä kiinni.
Mitenkä siinä maata?
Emäntä alkaa laittaa minulle tilaa talon ainoalle vuoteelle ja minusta tuntuu vähän vaikealta vastustaa hänen vieraanvaraista hyväntahtoisuuttaan, vaan tehtävä se on.
— Eikö ole muuta suojaa talossa? Onhan tuossa eteisen vastassa toinen tupa.
Olihan siinä tupa, vaan se oli kylmä. Heillä kun oli niin paljon russakoita, niin pidettiin aina vuoroon toinen tupa kylmänä, että ne vähenisi.
Siinä sain panna kaiken voimani liikkeelle, ennenkuin minut laskettiin sinne kylmään tupaan maata. — Että nyt vieras Helsingistä saakka sinne jäätymään. Ei millään ehdolla! Näyttelin heille turkkiani ja vakuutin, että sillä tarkenee vaikka Lapin hangessa — ja voitin.
Päre tuotiin minulle mukaan ja asetettiin palamaan. Ei tuntunut minua nukuttavan. Panin tupakan, istuskelin siinä ja mietiskelin tämän maailman menoa ja sitä hiljaista, torkkuvaa kolkkaa, johon olin sen kiihkeästä hyörinästä yksikseni yötäni viettämään joutunut. Muistelin suuria, hyvinvoipia kyliä, joissa elämä kevyesti ja riemuisasti rehahtelee. Muistin, kuinka joku päivä sitten etelämpänä maassa huiman höyryhevosen rattailla hurahutin laajojen vainioitten poikki, joilla kymmenet miehet vielä auroillaan vakoa käänsivät ja ohikiitävää junaa katsellen toisilleen nauraen huutelivat. Tuli mieleeni kaikki rautatiehommat muissa osissa maata, tuhannet riidat ja monet komiteat y.m., ja kaikki edut, joita sivistys sinne on tuonut mukanaan. Nyt olin äärimmäisillä etuvartijalinjoilla sivistyksen taistelussa erämaata vastaan, viljelyksen kamppailussa metsäläiselämän kanssa. Ja minussa heräsi katkera huomio siitä, että kulttuurin suuressa tilikirjassa on näitten taistelevien osalle täällä merkitty enemmän vastattavaa, kuin mitä he ovat vastaavata saaneet, ja että heidän täytyy olosuhteihin nähden moninkertaisella hiellä ja väellä ponnistella sen saman kulttuurin kannattamisessa, josta parempiosaisissa kohdissa maata jo nautitaan täysin siemauksin, vaan josta he itse eivät vielä ole nähneet juuri jälkeäkään.