Päre karrettui vuolukivisen uunin otsikossa ja vähitellen sammui. Ja minä nukuin turkkiini kääriytyneenä kylmälle lavitsalle.
II.
Uusia huomioita.
Yhden seikan huomasin tuiki tarpeelliseksi sille, joka vähänkin siisteyteen ja puhtaihin oloihin tottuneena lähtee Kajaanin takaisia seutuja risteilemään ja poikkeaa siellä löytyviltä harvoilta maanteiltä syvemmälle erämaihin. Pitää ottaa mukaansa poron talja ja joku verta evästä — ainakin voita, oikeaa tiettyä, puhdasta voita, sekä jotain sellaista ainetta, josta kuuman veden keralla voi tekaista itselleen ryypättävää suupalan kastimeksi. Kesällä tuskin näitä varustuksia tarvinnee, mutta minä matkustinkin talvella.
Ei tämä ole sanottu ollenkaan sentähden, ett'ei siellä aina jossakussa kohdassa löytyisi yllinkyllin ruokaa matkamiehellekin, sekä voita että lihaa ja maitoa, jos kohta leipä tällä kerralla onkin useissa paikoissa vähemmän syöntikelpoista, eikä sitä taljaakaan tarvitse ottaa kylmän vuoksi eikä liioin makuutilakseen, sillä on siellä miltei joka talossa "velttiä" ja on olkia sekä höyheniäkin, joille uupuneen kylkensä voi kallistaa, mutta parasta on kumminkin varustaa itsensä näillä matkatarpeilla, ellei tahdo menettää nahkaansa sekä kadottaa ruokahaluaan pitemmäksi tai lyhyemmäksi ajaksi — riippuen tietysti itsekunkin mausta ja nahan vahvuudesta.
Lähtekäämme uudelle matkalle jonkun noitten laajain pitäjäin halki Oulun vesistön latvoilla, niin saamme nähdä, olenko puhunut totta vai turhia.
Mutta ottakaamme myös aikaa mukaamme riittävästi, aikaa ja kärsivällisyyttä. Niitä molempia tarvitaan tavallista enemmän, sillä siellä ei katkea taival pitäjien läpi päivässä eikä kahdessa.
Lähdemme liikkeelle joltakulta kirkolta. Siinä on majatalo auttavassa kunnossa, ruoka mukiin menevää, ja eineen syötyämme istumme mukavasti pitkään ja väljään reslaan. Pakkanen on purevan kova, täytyy silloin tällöin tunnustella villakintaalla nenänsä selkää ja irroitella huulipartaansa turkkinsa kauluksesta, jos tahtoo keskustelua pitää vireillä, mutta kun turkki on vahva, istumme me hyvällä tuulella reslamme perässä ja ihailemme näköaloja, kun ne aamun hämärtäessä alkavat näyttää suurenmoisia ja villiä piirteitään.
Järvet ovat jo vahvassa jäässä, suot kantavat hyvästi ja luntakin on jo riittävästi tavalliseksi rekikeliksi, niin ett'eivät enää kaikki kivet ja kannot, mättäät ja tervapolut rekeä rytyyttele. Ja jälkiäkin on jo saloille, sillä jauhon noutajia ja "Oulun miehiä" liikkuu jo ahkerasti.
Kaikki kävisi hyvin, kun vaan taival lyhenisi. Mutta siitä ei tunnu tulevan loppua ollenkaan. Hevonen astelee hitaassa tahdissa, sen joka askelella siirtyy reki nytkähtäen kyynärän verran eteenpäin, ja joka kerta nytkähtää myös perässä istujan niska, aivan kuin tahtoisi antaa parempaa vauhtia reelle. Mutta vauhti ei siitä parane, niskasuonia alkaa vaan lopulta katkoa, selkää ja istumakohtia pakottaa, ja on kuin tekisi mieli mahan kohdalta hellittää housun kaulusta.