— Ajahan nyt toki hiukan juosten, ett'ei tässä aivan kokonaan jäädy ja jäykisty, huudan kyytimiehelle, joka istua murjottaa reen sevillä parin sylen päässä.
— Pitäneepä sitä hiukan koettaa, vastaa hän päätään kääntämättä.
Hän massauttaa huuliaan ja nykäsee vähän ohjaksista, mutta hevonen kohottaa päätään ja seisattuu kokonaan, antaen yhä pahemman nytkäyksen selkäämme.
— Nooh, ruunah! Mitä sinä pelekäät, noh! Pitääkö minun käydä metsästä oikea vitsa?
Hevonen lähtee taas astelemaan, kyytimies taittaa napsauttaa sevillä istuissaan pienen jäisen oksan, karistaen huuraa silmillemme, ja heittää sillä hevosta, mutta hevonen heilauttaa vaan häntäänsä ja astelee samassa tahdissa. Tämä alkaa jo hermostuttaa.
— Osaako tuo hevosesi ollenkaan juosta? Onhan se vankan näköinen, ja keli on hyvä.
— Kyllähän se vähän — — mutta pitäispä käydä metsästä oikea vitsa — —
— No käy jo lemmossa — —
Kyytimies katselee hiukan sivuilleen metsään, mutta ei liikahda seviltä. Heittelee sitten taas hevostaan pienillä oksilla, joita taittelee lähellä tietä olevista näreistä. Hevonen huiskii häntäänsä niinkuin äskenkin.
Tekisi mieli käydä taittamassa oikea näreinen pujo ja antaa siitä heille molemmille, mutta mikä siitä viitsii vääntäytyä ylös heidän kanssaan tappelemaan. Saisi hyvässä lykyssä vielä selkäänsä itse, tai jäisi siihen metsään, sillä kyytimies on vankannäköinen ja pullea leukaperiltään. Maailmassa on paljon asioita, joissa kärsivällisyys vie parhaille perille.