Siinä oli sekä aikuisia että lapsia, kokonainen perhekunta. Kun tulivat keittiöön ja näkivät sangon, jossa oli perunain kuoria, astiain pesuvettä ja muita ruuan tähteitä sikain varalle, kävi melkein petomainen väläys heidän väsyneissä silmissään ja he hyökkäsivät sormineen sangosta haparoimaan kovempia paloja suuhunsa, joivatpa siitä vielä vettäkin päälle.
Ja niitä kulki kuin köyttä, toisia siirrettiin paikasta toiseen hevosella, toiset laahustivat jalan. Ei kukaan udellut tarkemmin mistä he tulivat tai mikä oli heidän matkansa päämäärä. Joka kohdassa koetettiin heitä vaan niin pian kuin mahdollista siirtää eteenpäin, suuntaan mihin tahansa, sillä heidän kintereillään kulki tauti ja kuolema. Eikä heille ollut paljon annettavaa, sillä leivän puute oli silloin kova etelässäkin, mutta aina sitä se annettiin, mikä suinkin riitti. Yhdelle annettiin kerran kotonani puolikas vasta leivottua pehmeätä ruisleipää, ja kun sen söi, niin heitti henkensä, pakahtui poloinen siihen paikkaan kuoliaaksi. Ja joukottain kuoli niitä toisiakin, satojen vaivaloinen taival päättyi minunkin kotiseudullani, ja musta puuristi eräällä kankaalla näyttää vielä tänäkin päivänä paikan, jossa niitä makaa pitkät rivit haudattuina, ilman nimeä, ilman sukua, ilman tietoa kotipaikasta.
Pohjoisesta päin ne enimmät sellaiset tulivat ja leivän puute ne kaikki oli matkaan kannustanut.
Sellainen se oli nälkä, ja siitä saakka on minulla ollut kuva siitä, vaikka sen koommin en ole sitä nähnyt. Monta kertaa on se pohjan perillä senkin jälestä tehnyt tuhojaan ja hiiviskelee se siellä vähin joka vuosi, milloin milläkin perukalla, vaan ei ole se enää lähtenyt tyyssijoiltaan niin laajoille aloille liikkumaan kuin ennen. Vuosina 1892-93 yritti se päästä koko laajaan valtaan, samoin vuonna 1899, mutta sen liikkeelle lähdölle on nykysittäin aina lyöty salpa eteen.
Nyt on se taas tavallista laajemmilla aloilla ottanut viime kesän sateisista ja kylmistä ilmoista virkistyäkseen, heiluttaa valtikkaansa melkein yli koko pohjoisen Suomen, ja hätähuutoja on kuulunut etelään päin kaikilta suunnilta.
Koillisesta Suomesta, varsinkin Kajaanin kihlakunnasta ovat huudot olleet kovimmat, ja niitä seuraten lähdin minäkin kerran katsomaan nälkää sen omille, miltei ainaisille tyyssijoille.
Matkani tein viime joulun edellä Päivälehden erityisenä kirjeenvaihtajana, ja ovat enimmät kuvaukseni ja havaintoni sitten olleet talven kuluessa samassa sanomalehdessä julaistuina. Mutta että toimenpiteet niitten seutujen yleisen aseman parantamiseksi, jonka aseman huonouden minä pidän johtuvana pitempi-aikaisista epäkohdista, eivät laimenisi ja jäisi unhotuksiin, kun nykyinen hätä on häädetty, olen katsonut hyvän asian vireillä pitämistä varten sopivaksi antaa näille kirjoituksilleni pysyväisemmän muodon. Ja koska useat muutkin ovat olleet samaa mieltä niitten suhteen, olen siitä saanut yhä enemmän yllykettä tähän julkaisuun.
Hausjärvellä helmikuulla 1903.