Tervateillä ja porrassilloilla.
Harvoin yhtenen yhymme, Saamme toinen toisihimme Näillä raukoilla rajoilla, Poloisilla Pohjan mailla.
Kalevala.
Poloiset ovat vielä tänäkin päivänä nämä "Pohjan maat", nämä koillisen Suomen tiettömät, rämeiset, vuoriset ja vuolasvesiset kulmakunnat harvassa asuvine eläjineen, nämä takalistot, joitten oloista ja hommista ja nykyisestä leivän puutteesta tässä tulen kertomaan.
Kun etelämpänä maassamme tahdot ajaa kirkolta kirkolle, niin ei muuta kuin istu rekeen ja aja, ja jos tienhaara sattuu, niin on siinä punainen patsas ja valkoinen taulu, etkä eksymään pääse, jos lukea osaat.
Mutta pohjanmailla ei siinä suhteessa auta luku eikä laulu. Niinkuin ennen kaikki tiet kulkivat Roomaan, kulkevat ne siellä kaikki Ouluun tai Kajaaniin, ja jos sinulla on asiaa toisen pitäjän kirkolta toiselle ja tahtoisit sen välin kulkea mukavasti oikeata maantietä, niin kierrä näitten jommankumman kaupungin kautta.
Tämän seikan tulin täydelleen oivaltamaan, kun matkani alkupäässä eräänä iltana aloin Sotkamon kirkolla kysellä hevosta Ristijärvelle tai Hyrynsalmeen.
Siihen saakka olin ajanut topakasti, vaikka pahassa rospuutossa tosin, Kajaanin kautta Iisalmesta asti kievarikyydillä, ja olisin kyllä voinut jatkaa samalla uljaalla tavalla matkaani vaikka Kuhmoniemen Lentieraan saakka, missä tiesin maantien loppuvan. Mutta mitä apua siitä sellaisesta huvi-ajosta olisi ollut! Olin huomannut, ett'en maantien varressa voinut nähdä muuta, kuin aina parin penikulman päässä jotensakin hyvinvoivan kestikievarin — ja siinä kaikki.
Minun piti päästä kulkemaan pitäjiä muihinkin suuntiin, eikä ainoastaan siihen ainoaan, mihin maamittari oli maantien "niljannut", piti päästä kirkolta kirkolle salojen halki. Vaan siinä se alkoi aprikoiminen ja moneen suuntaan miehet keskenään tuumailivat, kun kyytihevosta kyselin.
— Mitähän kautta tuota kulkisi?