Mistä tulee tämä tavaton kielen notkeus, tämä sanojen herkkä ja pehmeä juoksu? Aamulla, penikulmaa, paria lännempänä oli vielä saanut melkein vetämällä vetää, ennenkuin sai sanan kerrassaan kuuluviin.
Kumpi niistä nyt oli alkuperäistä suomalaista, vai oliko kumpikaan? Oliko kirkko muuttanut kansan pohjimmaisen luonteen, vai oliko se jommankumman kirkon alueella säilynyt muuttumatta vanhoillaan?
En tätäkään seikkaa ehtinyt tarkemmin mietiskellä, sillä täytyihän minun avata sanalippaani minunkin, kun minusta olisi kaiken lisäksi, mitä itsestäni jo olin sanonut, vielä tahdottu tehdä auttaja kymmeneenkin eri puutteeseen, mutta varsinkin nälkään ja tauteihin, joita ei kumpiakaan näkynyt puuttuvan.
Että nälkää oli olemassa, sen näytti jo talonväen kuihtunut ulkomuotokin, Jos miehet olisivat olleetkin reippaamman näköisiä ja toisissa tamineissa, olisin ininäkin heidät heti tuntenut, sillä kaiken aikaa, kun siinä puhelimme, kalvoi minua ajatus, että missä kummassa minä olen heitä ennen tavannut. En tahtonut pitkään aikaan muistaa, että he olivat niitä vanhoja tuttuja Karjalan miehiä, jotka lapsena ollessani minunkin kotipuolessani, rehevän hyvinvointisen näköisinä, suu leveässä naurussa, latoivat laukuistaan talojen pöydille silkkiä, samettia, verkoja ja loistavia huiveja, ja saivat naiset ihastumaan ikihyviksi ja monen emännän avaamaan raha-arkkunsa kannen.
Nyt kituivat he siellä kotonaan ruomuleivällä ja happamalla kalalla, kalpeina ja parrat harmaantuneina. Ei ollut talossa hevostakaan, yksi lehmä oli, sekin ehtynyt.
Isännän oli jalka kipeä, että tuskin kävelemään kykeni, toinen mies talossa oli vanha ja puolisokea, mutta verkkopahojaan he sentään parhaillaan paikkailivat, vaikka olikin pyhä, ja uhkasivat lähteä siian kutua jään alta koettelemaan, sillä muuten sanoivat kuoleman uhkaavan, koska apua ei mistään lähde ja kaikki entiset säästöt ovat lopussa. Niin ovat tehneet heille tuhoa monet katovuodet, mutta erittäinkin tämä viimeinen.
Meidän puolella rajaa on tervanpoltto huonontunut, täällä kaupanteko, mietiskelin minä, kun siitä taas asetuin rekeen. — Mutta meillä on sentään vielä toivoa nousemisesta, niinkauvan kun eletään vapailla tiluspohjilla, vaan lieneekö näillä raukoilla sitä toivoa milloinkaan?
* * * * *
Ajoimme kylään ja päätimme yöpyä Perttusen taloon, koska siellä kuulimme olevan enimmän tilaa. Talo on eräässä Latvajärven saaressa, hiukan sivulla kylästä, joka näkyy siihen yhtäjaksoisena ryhmänä pitkin järven rantatörmää, kirkko ylinnä ja keskimmäisenä. Tämä talo oli ennen ollut kylässä myös, mutta oli palanut, ja silloin oli sen vanha omistaja, Arhippainen Miihaili Perttus-vainaja, suuri runolaulaja, muuttanut poikansa kanssa tähän saareen ja tässä sokeana saman poikansa ja miniänsä hoivissa kuollut ja vienyt virtensä mennessään.
Ei ollut ketään kotosalla, kun tulimme taloon, koira vaan ärhenteli oven takana tanhuassa. Mutta samassa ajoi emäntä virkulla varsalla pienen kasvattipoikansa kanssa — itse hän on lapseton — jään yli kylästä kotiin. Yhdessä veimme molemmat hevoset tanhuaan, ja nousimme sitten sen kautta viepiä portaita tupaan, joka on talon ainoa asuinhuone.