En voi sanoa, onko todella tällä tavoin käynyt, vaikka sen tiedän, että sen puolen kansa on hyvin herkkä tekemään velkaa; mutta se on varma asia, että nykyjään täytyy useimpien ottaa etukäteen jo pakostakin, mikään muu ei heitä auta, eivätkä he mistään muualta, mitään saa, kuten itsekin sanovat. He eivät pääse enää porvareistaan irti. Heidän täytyy polttaa tervojaan niinkauvan kuin tynnörinkin saavat, ja samalla yhä lisätä velkaansa, muuten on ulosotto entisestä velasta niskassa. Ja sama uhka on heillä siinäkin tapauksessa, että möisivät tavaransa jollekulle toiselle, joka tarjoisi korkeamman hinnan kuin se, jonka kanssa he ovat ennen asioissa olleet. Heidän täytyy tyytyä siihen, mitä heidän oma porvarinsa antaa, muuta valintaa heillä ei ole. Ja kun he talvella tekevät etukäteen kauppoja keväisistä tervoistaan ja ottavat niitä vastaan jauhoja, täytyy heidän miltei säännönmukaisesti luovuttaa tervatynnöri ainakin markkaa halvemmalla käypähinnasta ja maksaa ottamistaan jauhoista saman verran enemmän säkiltä, kuin millä he muualta saisivat.
Jos taas käy niin hullusti, ett'eivät he voi välikirjaansa täyttää, etteivät he voi tuoda niin monta tynnöriä kuin ovat sitoutuneet tuomaan, täytyy heidän maksaa sakkoa 2 markkaa jokaiselta puuttuvalta tynnöriltä ja maksaa ylisaamansa raha, jos sellaista syntyy, 6 prosentin korolla takaisin. Tällaista sattuu tietysti useinkin, varsinkin että tynnöriluku uupuu, ja kun heillä ei ole millä maksaisivat, lisääntyy tietysti velka, ja etukäteen saadut jauhot on aikoja sitten syöty. Eikä monikaan, kuten jo edellä mainittiin, tiedä edes velkansa määrästä mitään.
Sellainen on seikka ja sellainen on ollut asiain meno tervanpolttajani keskuudessa. On tietämättään, nälkää nähdessä ja kovaa työtä tehdessä syöty petäjäisen seassa maat ja mannut, metsät ja pääoma kaikki.
X.
Asema tätä nykyä.
Siihen suuntaan on siis kehitys näillä seuduilla kulkenut, sellaiseen tulokseen on kaskenviljelyksellä ja sitä seuraavalla tervanpoltolla päästy, niinkuin edellisestä huomattanee, että metsät alkavat arveluttavasti vähetä ja kiinteä väestö, s.o. tilalliset, ovat yhtä arveluttavasti velkaantuneet.
Eikä sekään elinkeino voi kauvan kestää eikä yksinomaan kannattaa, johon laajoilla aloilla Kajaanin kihlakuntaa ja muuallakin Koillissuomessa nykyään on oman metsän puutteessa alettu paljon turvautua, nim. puitten ostaminen valtion metsistä ja niitten kauppaan valmistaminen, eli n.k. "armopuut". Tämä tällainen kaupanteko, jossa ohimennen sanoen on paljon keinottelua, jopa suoria petoksiakin syntynyt, osottaa vaan puolestaan sekin, kuinka äärettömän ja melkeinpä auttamattoman syvästi kansaan on juurtunut metsällä elämisen välttämättömyys ainoana mahdollisena ja käsitettävänä toimeentulon lähteenä. Sen päähän ei mahdu mitään muuta.
On kyllä suuri onni, että valtio aikoinaan on siellä ottanut siksi paljon metsämaita omaan haltuunsa, kuin se todella on tehnyt, mutta asujamisto on kaikessa harvuudessaankin sentään jo siksi taaja, ett'eivät nekään metsät sentään riitä sitä yksinomaan elättämään, ell'ei aleta tehdä lakeata jälkeä niissäkin, niinkuin yksityistenkin metsissä on tapahtunut, sillä pelkät hylkypuut eivät pitkälle riitä. Mutta ei toki sallittane valtion metsiä siellä pohjan perillä liiaksi harventaa, ell'ei tahdota kokonaan muuttaa eteläisenkin Suomen ilmanalaa ja tahallisesti siirtää Lapin tuntureita muutamia asteita etelämmäksi, sillä tuntuupa hiukan siltä, niinkuin tunturiseudulla olisi hyvä taipumus auttamattakin siirtyä etelämmäksi.
Ja liian taaja on asutus jo poronhoidollakin elämään, vaikka siitä kyllä saattaa olla sievonen sivutulo yhdelle ja toiselle, mutta usein vaan vahinkoa naapureille. Eikä sitäkään voi sanottavassa määrässä harjottaa Kajaaninkaan kihlakunnassa muualla, kuin ihan kihlakunnan pohjoisimmilla perukoilla.
Kylmän ja karun luonnon välittömät tulolähteet, joihin kokonaan on luotettu, alkavat siis kuivua, ja olot ovat ylimalkaisesti ja lyhyesti kerrottuina tätä nykyä jotensakin seuraavalla kannalla.