Keskikokoinen talo (noin 1/8 manttaalinen, jommoiset ovat tavallisimpia) kylvää vuosittain arviolta 1 hehtolitran ruista, 4 à 5 hehtolitraa ohraa ja saman verran perunoita. Siinä on kaikki. Talossa saattaa olla velkaa tuhat tai pari, ehkä enemmänkin markkoja, ja kymmenkunta suuta syömässä. Kylvö tehdään useimmin huonosti muokattuun ja heikosti lannotettuun peltoon, sillä kunnollisia työkaluja puuttuu ja muutamasta nälkäruokinnalla kidutetusta lehmästä ei paljo lantaa lähde talven kuluessa, kun yleensä ei juuri muuta maanparannusainetta käytetä, kuin puhdas karjan lanta.
Kaikkein parhaimpina vuosina saatetaan talossa elää oman pellon tuloilla kevääseen saakka, mutta tämä tapahtuu harvoin, sillä hallan vaara on ainakin suuri ja heikoilla mailla vielä tavallista suurempi.
On siis ostettava jauhoja, joku määrä kumminkin aina, vaikka "jältän lähdentään" saakka juuri olisi omillaan aikaan tultukin. Mutta kulkuneuvot ovat huutavan surkeat. Pari — kolmesataa kilometriä hevosmatkaa, ja monen on kannettava vielä viimeinen taival, kymmeniä kilometriä, kaikki tarpeensa selässään. Hakipa jauhoa kaupungista tai ostipa sitä paikkakunnan kauppiaalta, aina tulee se 6, 8 à 10 penniä kilolta kalliimmaksi kuin suurten liikeväyläin varsilla. Mutta paitse sitä, että yhden jauhosäkin hankintaan saattaa mieheltä joskus kulua viikko tai pari, tarvitaan siihen ennen kaikkea rahaa, ja yhä enemmän rahaa, jota etäisemmissä ja köyhemmissä paikoissa näitä nälkäseutuja ollaan.
Niittyjä ei ole. Heinän saannin parantamiseksi ei ole useimmissa paikoissa tehty kerrassa mitään. Ei ole kertaakaan kuokkaa tai lapiota tai kirvestä siinä tarkoituksessa käteen otettu, lukuunottamatta joitakuita patolaitoksia purojen varsilla. Se on ainoa heinätulo, mitä soilta ja rämeiltä huonoja, sammalen sekaisia saroja niitetään. Ja sekin tulo on useasti sattuman varassa. Kidutetaan karjaa pitkä talvi tällaisilla heinillä ja oljen vähillä, ja jatketaan ruokintaa jäkälällä, pihlajan kuorella, ihmislannalla y.m.m. kurjalla lisäkkeellä. Kesälaidunta löytyy yllin kyllin ja useimmissa paikoissa varsin hyvääkin, mutta kesä on lyhyt. Kun karja on ennättänyt saamaan hiukan lihaa luittensa päälle ja uutta karvaa selkäänsä, teljetään se jo taas kehnolle talviruokinnalle navettaan. Siitä ei ole tuloa mitään, ja harvoin se voi tyydyttää talon omaakaan tarvetta.
Taloissa puuttuu miltei säännöllisesti työvoimia. Joukkoa saattaa kyllä olla kymmenkunta henkeä, ehkä enemmänkin, mutta ne ovat suurimmaksi osaksi lapsia ja alaikäisiä. Harvoin näkee taloissa täysin työkykyistä miestä muuta kuin isännän, eikä aina sitäkään, sillä isännät vanhenevat tietysti niinkuin muutkin ihmiset. Mutta pojat eivät tavallisesti vanhene kotona. Täysikasvuisiksi päästyään, ja jo aikaisemminkin, siirtyvät he Amerikkaan kotoista kurjuutta pakoon. Eikä heidän päässään ole syttynyt pienintäkään aatoksen kipinää siitä, että he saattaisivat koettaa tuota kurjuutta täällä kotona parantaa sillä samalla työllä, jota he Ameriikassa tulevat toisen käskyläisinä tekemään, usein vielä terveytensä ja henkensäkin uhalla.
Usein puuttuu heiltä itseltään matkaraha, mutta he saavat joltakulta aikaisemmin Ameriikkaan siirtyneeltä sukulaiseltaan tai tuttavaltaan "tiketin" ja niin he lähtevät matkaan, välinpitämättöminä kaikesta.
Jos nyt kotiin jääneet tahtoisivatkin jollain tavoin parantaa viljelyksiään tai kohentaa ja korjata taloaan ja tiluksiaan, eivät he sitä voi, sillä työväen palkat ovat kohonneet tavattoman korkealle. Moni talo ei pysty pitämään edes renkiä, vielä vähemmin päiväläisiä.
Irtolaiskansaa löytyy kyllä tavattoman paljo, mutta siitä on tilallisille enemmän rasitusta kuin hyötyä, vaikka heillä olisi tuota kaikkialla tarvittavaa rahaa niinkin runsaasti, että pystyisivät sitä työssään pitämään ja sen vaatimuksia täyttämään.
Liian huimat ja huonosti harkitut metsäliike-yritykset pohjan perillä, joista moni on päättynyt loistavaan konkurssiin, ovat monessa suhteessa olleet siellä työkansalle ja irtolaisväestölle vaan turmioksi. Viime vuosikymmenellä, kun tilalliset Kemijärvellä, Rovaniemessä, Kuusamossa y.m. pääsivät isänniksi vanhoihin aarniometsiin, hyökkäsi sinne kaikkialta rahanhimoisia liikemiehiä täysin sylin kultaa kokoomaan, ja syydettiin Pohjanlahden perukoille ja Vienanmeren Koudaan laskevat vedet niin kukkuralleen tukkeja, että joet olivat läkähtyä, eivätkä voineet vuosikausiin niitä niellä meriin. Kaikissa niissä töissä, tukkiruuhkien purkamisissa y.m. maksettiin miehille palkkaa mitä he vaan vaatia osasivat. Jätkille maksettiin 5 markkaa päivältä makuullakin, kun he esim. jokivarsilla loikoessaan odottelivat entisiä palkkojaan, ennenkuin uuteen työhön ryhtyivät. Vedätettiin saloille suuria kuormastoja kahvia, sokeria, siirappia, rusinoita, veskunoita y.m. ylellisyysräämää — ja vielä tänäkin talvena ottivat viranomaiset eräältä "kauppiaalta" Rovaniemessä takavarikkoon muutaman tuhat litraa Ruotsin konjakkia. Suu on työmiehellä sielläpäin ollut sellainen menoläpi, joka on suurista palkoista huolimatta pitänyt tulopuolen hänen taloudessaan ainaisessa vaillingissa. Ja kaupan päälle on hän vielä tuottanut kuntien vaivaiskassoille suurimmat menoerät. Kun hän kiihkeitten työkausien seisahduttua on palannut kotiinsa "lepäilemään" ja odottamaan niitten uudestaan alkamista, ei hänellä ole ollut monasti penniäkään taskussa, ja kunta on hänen poissa ollessaan saanut hyvässä lykyssä elättää hänen perhettään.
Nämä tällaiset liikeyritykset ovat niinkuin ajoittaisia, äärettömän korkeita hyökyaaltoja, joitten harjoilla vesi hajautuu tuhansiin säteihin, loistaen auringon valossa kaikilla taivaankaaren viehättävillä väreillä, vaan jotka taas painuvat kohahtaen alas ja jättävät jälkeensä kammottavan, mustan tyyneyden, vaikka suotavampaa olisi, että laine läikkyisi aina tasaväkisesti, jonka se kyllä voisi tehdäkin.