— Pyörimälläkö niitä kuletetaan?
— Mitenkäs muuten. Palkkuvissa pyörivät.
En tullut hullua hurskaammaksi.
— Mutta mitkä ne palkkuet sitten ovat?
Mies katsoi minuun sellaisilla silmillä, että aloin jo sydämmessäni närkästyä häneen. Hän näytti selvästi ihmettelevän, että maailmassa saattoi löytyä joku ihminen, joka ei tiennyt mitkä palkkuet olivat. Hän koetti sentään antaa minulle jonkun lyhyen selityksen siitä, mutta käsitykseni palkkuista meni sekavaa sekavammaksi, enkä viitsinyt mieheltä sen enempää udella, vaan päätin ottaa asiasta selon jossain sopivassa tilaisuudessa. Tyydyin sillä kerralla vaan siihen tietoon, että palkkuet löytyvät maailmassa, että tervatynnyrit niissä pyörivät ja että niitten tekemiin uurroksiin saattaa reki hyvin helposti kaatua ja iskeä perässä istujan kyynärpään kiviä vastaan ihan turraksi.
— Eivätkö ne tynnyrit siinä pyöriessään hajoa? kysyin sentään vielä mieheltä.
— Mikä ne hajottaisi, kun ovat tervaa täynnä.
Siinä se oli!
Uteliaisuus on yksi ihmishengen herkimpiä kieliä, joka ei vähillä lakkaa väräjämästä, kun siihen kerran kosketetaan. Rupesin yhtäkaikki uudelleen kyselemään kyytimieheltäni, millaiset ne palkkuet olivat, ja vihdoin, kun oli kotva seisotettu hevosta ja selityksen avuksi taitettu kaksi oksaa tien vieressä olevasta kuusesta, tulin siihen tietoon, että palkkuet olivat jonkunlaiset aisat, joissa itse tervatynnöri päistään kiinnitettynä teki hevosen vetäessä pyöräin virkaa.
Matkaa jatkettiin, monenmoista taivalta, ja aina välillä tervoista keskusteltiin. Metsä oli yleensä huonoa ja enimmäkseen kuusikkoa, ja kun kummastelin, että eihän kuusipuista voi tervaa polttaa, selitti ajomieheni, että sitä poltetaan täällä edempänä ruunun metsissä kannoista ja kuljetetaan sieltä vesistöihin.