— Ei ole monella enää omissa metsissään tervapuita, ne alkavat loppua.
Muistin, etten Paltamosta lähdettyä todella ollutkaan enää nähnyt kunnollista männikköä missään. Missä vaan mäntypuut olivat saavuttaneet miehen kahmalon vahvuuden, siinä ne oli jo kolottu tervapuiksi, kuorittu neljän tai viiden kyynärän korkeudelle saakka pihkottumaan. Monella tavalla sitä metsää lopetetaan, missä uitetaan tukkeina, missä pyöritetään tervatynnyreinä. Ja hyvähän taitaisi olla kaikki, kun sitä vaan loppumattomasti riittäisi!
— Ennättääköhän tämän matkan ajaa yhtenä päivänä? kysäsin taas mieheltäni muun puheen puutteessa.
— Hyvä jos kahtena, vastasi hän. — Ei sinne talottomille ja tiettömille taipaleille yön selkään lähde kukaan.
— Vaan onko täällä taloja ollenkaan, että saa edes yösijan?
— On toki, vakuutti mies.
Se oli erittäin rauhoittavaa kuulla, sillä pari tuntia oli jo ajettu, eikä vielä ainoaakaan taloa nähty, ei jälkeäkään mistään viljelyksestä. Oli niitä miehen puheen mukaan kyllä sivuutettu parikin, ja oikein vankkoja taloja, vaan kun niitten kautta ajaen olisi tullut liiallinen kierto, oli hän ajanut suorempaa tietä, koska sitäkin näytti jo kuljetun.
Olemme jo aikoja sitten poikenneet tervatiestä pois ja ajaneet melko matkan alavia korpimaita, reslassamme kuusien juurilla keikkuen, kun yhtäkkiä eräälle mäelle noustessamme ilmestyy aita eteen, tuollainen vanha tuttu, harmaa aita, ja aidan takana ahon tapainen aukeama. Ja kun ajamme veräjästä aholle, näen sen ylälaidassa pienoisen mökin. Ei se olekaan tarkemmin katsoen ahoa, vaikka siinä on kiviä ja kantoja, sillä niitten lomista pistää lumen alta näkyviin ohransänkeä. Mökin edustalla on liuta lapsia. Yksi aikuisemmista pienii puita, pari koettelee siinä suksiaan pieksusaappaat jalassa, vaan kolme tai neljä pienempää teutaroi ilman aikojaan toisten seutuvilla, paljain jaloin ja ainoastaan paita päällä. Meidät nähtyään juoksevat kaikki paitaniekat sisään, vaan isommat jäävät seisomaan siihen ja katselemaan meitä, keskeyttäen hommansa.
Päätämme poiketa mökkiin, ja kun kyytimieheni kääntää hevosensa oven eteen ja heittää sille heinätukon eteen, tulee jo emäntä ulos vastaan, kovin kummastuneena katsellen minua.
Mökki ei ole muuta kuin pieni, sisäänlämpiävä sauna, kiuvas nurkassa, räppänä laessa. Se on niin pieni, että minä suuressa turkissa tuskin mahdun siellä kääntymään, matala ja kuuma. Kiuvas on juuri lämminnyt, savu selinnyt, vaan ilma on siellä siltä raitis, leppoisan lämpimälle saunan savulle tuoksahtava vaan. Ei mitään huonoa löyhkää, sillä savu on hyvä puhdistusaine.