Kolkkala seurasi hyvillä mielin sepän liikkeitä, oli nöyrä ja valmis noudattamaan hänen pienintäkin viittaustaan ja koetti olla kaikin puolin apuna. Hänen pienet, tihkurat silmänsä kiiluivat ilosta, hän nuolasi tavan takaa huuliaan, puhkui ja kumarteli ja piteli kuppia alasimella, kun seppä teki kotkauksia sinkiläin kärkiin. — Ah, tuleepa siitä hyvä! mietti hän. — Näkevätpähän vielä siellä kotona, ett'ei sitä niin vaan — —. Paneskinhan tahallasi lapset särkemään, akka — tahallaanhan se aivan varmaan teki sen. — Mutta minäpä olen viisaampi. — Onni, ett'ei mennyt kolmeksi, silloin olisi pahateko tainnut onnistua. — Kyllä tulee hyvä! — Mitähän tuosta ottanee seppä — ehkä kymmenen kopeekkaa. — Viisikin riittäisi tuollaisesta työstä, mutta jos niikseen tulee, niin minä vaikka kaksikymmentä maksan — kun vaan saan näyttää niille siellä kotona — —.
Kuppi oli koossa ja seppä asetti sen kumolleen alasimelle.
— Siinä sen nyt näet. Latesii latesimerit puerit, se on me aivan oppineet pojat, sanoi hän naurahtaen, mutta sentään painolla.
Kolkkalan suu meni leveään hymyyn.
— Niin, kyllähän Joose-mestari — alkoi hän puhua ja oli juuri ottamassa kuppia alasimelta, mutta ennenkuin hän sen ennätti tehdä, sieppasi Joose-mestari niinkuin leimaus moukarin käteensä ja heilautti sen hirveällä voimalla Kolkkalan nenän editse hänen pahkakupilleen, niin että säikäleet singahtelivat ympäri pajan ja napsahtelivat seiniin ja kattoon.
Eräs joulu.
— Kylläpä kelpaisi vaarille nauraa, joll'ei päivää tulisi ollenkaan! Kiirehtiä meitä yöllä, ensimmäisestä kukon laulusta heinään, ikäänkuin ei päivemmällä olisi ennätetty. Tosinhan tämä on joulu-aatto, mutta olisi vaari voinut rauhassa maata itse ja antaa muidenkin levätä tarpeekseen. Mitä tästä nyt on apua, että koko pitkän puhteen täällä ladossa venymme, kun ei täältä kumminkaan pimeässä kuormilla kotiin päästä? — Kestääpä totisesti tämä talvinen päivän tulo, varsinkin kun sitä rupeaa ensimmäisestä kukon laulusta odottelemaan.
— Olikohan kukko meidän kotoa lähteissä vielä laulanut ollenkaan? Taisivat korvasi haarata. Minusta näytti otava vasta niinkuin ensimmäistä hetkeä aamuyöstä, kun sitä Mustansuon lakeudella katselin.
— Lauloi kuin lauloikin juuri rinnustinta kiinni vetäissäni, ja äänestä tuntui, että se oli vast'ikään herännyt. Mutta sinun kohmeloisessa silmässäsi saattoi ota van kärki olla kallellaan.
— Ja minä voin yhtä hyvin väittää, että kolmen päiväiset viinat lauloivat sinun korvissasi kukon äänellä, niinkuin ennen paha omatunto Pietarille. — Yhdentekevää, mutta kummallisen pitkä on todellakin tämä aamupuhde. Minusta tuntuu, niinkuin se yhä vaan pimenisi. Ja alkaa jo vähän viluttaakin. Huh! Onko siellä matissa enää tilkkaakaan? Kummallinen aamu, sanon minä! Kun Murron pirtistä lähdimme, oli minusta kuin itä jo olisi sarastanut. — Sitten alkoi niin riivatusti nukuttaa ja taittiinhan tässä tuntikausi köllitellä, niin että pitäisihän nyt jo päivän valjeta.