— Oi, että tulisi vielä päivä, tulisi edes lyhyeksi hetkeksi vielä siunattu valkeus, huokasi taas Matti.
— Ei taida tulla, epäili Eero synkkänä yhä. — Ah, veljeni, omatuntoni painaa minut kasaan, se painaa minut läpi näitten heinien ja läpi ladon lattian syltä syvälle jäiseen suohon. Minä tunnustan sinulle, että kun Mikon sunnuntaina viimeksi ripillä olimme, niin oli kulkkuni vielä Heikkilän talkooviinasta niin ahdas ja törkyä täynnä, ett'ei tahtonut siunattu viini alas solua, ja maku siinä oli kuin vanhan, väljähtyneen kaljan.
Eero puhui vielä pitkältä kaikista niistä suurista synneistä, joita hän oli tehnyt ja joita kaikki ihmiset olivat tehneet, hän puhui katkonaisin sanoin, nieleskellen ja melkein kuin itkua vastaan ponnistellen. Ja hänen jäykkyytensä suli ja hän oli pehmeä niinkuin märkä ryysy.
Pieni toivon kipinä syttyi heissä sentään vielä, kun Matti veli hetken kuluttua muisti sanassa sanottavan, että Jumala antaa aurinkonsa paistaa niin hyville kuin pahoillekin.
He pysyivät jonkun aikaa rauhallisempina taas ja odottivat, istua kyhjöttivät heinissä ja siristelivät silmiään, ponnistelivat näköhermojaan kohti ladon ovea.
Mutta ei hituistakaan vaalennut maailma heidän ympärillään. Korpi kohahteli ja kahahteli vaan ja huokaili yhä yhtä raskaana ja pimeänä.
Epätoivo ja masentava kauhu valtasi miehet uudestaan ja heitä alkoi jo peljättää heinäinkin kahina, kun he jäseniään liikuttelivat.
— Mitähän ne ajattelevat tästä Murrossa ja kotona, arveli Matti.
— Ovat kauhuissaan, tiedäthän sen kysymättäkin, mutta rukoilevat tietysti joukolla, vastasi Eero.
— Vaan me onnettomat olemme täällä korvessa ihan kahden, ihan avuttomina. Lähdetään Jumalan avulla pyrkimään kotiin mekin, edes Murtoon saakka, sanoi taas Matti.