— Niitä köyhiä, niitä köyhiä! huokaili lukkari ja asteli sivummalta kiviaidan vierestä hautuumaan portille, missä havutetulla käytävällä, paareille nostettuna lepäsi komeassa kirstussa toinen vainaja, Alakylän rusthollari, suuren kansa- ja saattojoukon ympäröimänä.
Hyvin oli häntä viimeiselle matkalleen varustettu, parta ajettu, hiukset suittu sekä muutenkin kaikin puolin pesty ja siistitty.
Nyt otti koko suuri suku ja koko kaipaava saattojoukko häneltä viimeiset hyvästinsä, ja kirstun kantta alettiin asetella paikoilleen.
Isäntä, renki ja se vanha kestivaimo, jotka Nykäsvainajan seurassa olivat kirkolle saapuneet, siirtyivät lähemmäksi rusthollaria hekin, tervehtivät siinä muutamia tuttavia pienellä pään nyykäyksellä ja ihmettelivät rusthollarin komeata kirstua, jossa oli kahdeksan pallonmuotoista hopeoittua jalkaa ja valkea metallilevy päässä.
— Mitähän maksaneekaan?
— Sata markkaa tietenkin.
— Sata viisikymmentä, kuiskasi joku saattojoukosta. — Ja on sille kuulinma jo kyselty tuhannen markan hautakiveäkin.
— Ai ai! Kylläpä kelpaa sitten maata ja odotella tuomiota, tokasi Nykäsvainajan kyytimies, mutta vaikeni heti ja tempasi lakin päästään, kun joku samassa nyhkäsi häntä hihasta.
Kirkkoherra oli lukkarin kanssa asettunut seisomaan hautuumaan portille tulijaa vastaanottamaan, kaikki paljastivat päänsä ja kellot alempana olevan kirkon tornista paukahtivat juhlallisesti.
Lukkari alkoi virren ja kahdeksan kantajaa, valituita miehiä juhlapuvussa, kohotti kirstun paareilta ja lähti hitain askelin kirkkoherran ja laulavan lukkarin jälestä hautuumaan portista sisään, mistä pienityillä kuusenhavuilla sirotettu käytävä osoitti heille tien aina rusthollarin haudalle saakka.