Siihen saakka, kun tämä kuppi saatiin, oli heillä aina syöty suorastaan padasta. Pata oli nostettu tukin päähän keskelle lattiaa, saman tukin päähän, joka nytkin vielä oli heillä padanalustukkina uunin edessä, ja siitä olivat kaikki ympyrässä istuen lusikoineen pistelleet. Isä oli ollut tyystä ja tarkka mies, oli aina pitänyt kaikkia liikoja astioita tarpeettomina, koska niitten puhdistamiseen ja kunnossa pitämiseen tärväytyi vaan suotta aikaa. Mutta mikä lienee tullut aatosten käänne hänen päähänsä, kun ryhtyi tätä kuppia tekemään, sitä ei koskaan saatu tietää.
Edellisillä kerroilla, jolloin kuppi sitten oli halennut, oli tämä vallinko tullut tapaturman kautta, eikähän tapaturmille voi mitään. Sen oli kummallakin kerralla paikannut Soijan kylän seppä, Joose-mestari. Mutta nyt piti omain lasten särkemän se tahallaan! Näkevät kylässä turhamaisilla naapureilla niitä uudenaikaisia kivivateja, joita rätti-äijä kiskoo ympäri ihmisten viekoituksena, ja sitten ei panna vanhalle, vaarivainajan tekemälle pahkakupille enää arvoa mitään. Ruvetaan sitä kiekkona käyttämään ja pitkin lattiata pyörittämään!
Näin mietti isäntä sovitellessaan kupin puolikkaita pöydällä yhteen, ja päästi aina välillä mietteensä murahtaen muittenkin kuuluviin.
— Häh? Mitä sinä siinä mutiset? Annatko vielä lisää yltyä lapsille? tiuskasi hän äkkiä emäntäänsä kääntyen. — Ettäkö minä rupeisin tärväämään rahojani niitten rauskoihin saviastioihin! En koskaan! Ennen homehtukoot aitan parv — — —, hän keskeytti lauseensa, kun huomasi kiivaudessaan liikoja sanoja pääsevän suustaan. Lasten ei tarvinnut tietää, missä rahoja säilytettiin. Kun ovat noin vallattomia, niin saattavat vielä nekin penkoa sieltä käsiinsä ja viskellä niillä lammessa voileipiä, niinkuin Penttilän Aatu muorivainajansa plootuilla.
— Vai niitä minä ostaisin, jatkoi hän — ja niitä sitten vasta oikein särettäisiin joka päivä ja heitettäisiin tunkiolle, kun niitä ei voi edes paikata. Huokeitako ovat ostaa, ja mukavia puhtaina pitää? Jopa kylläkin! Ei sitten muuta ehdittäisi, kuin niitä pyyhkiellä ja niitten läikkävistä pohjista kuviaan katsella, niinkuin naapurin piiat kehuvat. Hiekkaa meillä on kyllä vielä, ja kun sitä vaan käytätte joka lauvantai, niinkuin tähänkin saakka, niin kyllä kelpaa meidän väen tästä pahkakupistakin syödä. Kunhan saisi edes tämänkään pysymään ehjänä, mitä saviastioista puhettakaan. Kauniit rahat siitä taas seppä nykäsee ja minun, vanhan miehen, täytyy vielä tällainen jalkajuoni nähdä.
— Pane sitten edes Jussi paikkuuttamaan sitä, niin säästät omat vaivasi, ehdotteli emäntä.
Jussi oli talon vanhin poika. Hänellä oli jo housut, tallukat ja lammasnahkaset, hän kun pystyi jo miesten töihin.
— Ei osaa Jussi tällaisia asioita ajaa, ei osaa rahaa laskea eikä edes paletta painaa. Vielä seppä kiivastuisi ja heittäisi hänet pajastaan ulos. Joose-seppä on tiukka ja kärttyisä mies. Itse menen kuin menenkin, ja paikalla lähden. Tällainen asia on miehen ajettava eikä poikanulikkain, sanoi isäntä.
Hän pisti leivän kannikan ja palasen kuivaa, suolankartuista juustoa taskuunsa, otti kupin puolikkaat selkäänsä säkkiin ja lähti taivaltamaan Soijan sepälle.
— Joll'ei seppä tänään enää ennättäisi, niin olenma siellä kylässä yötä. Ja jos keittoruokaa haluatte, niin saatte sillä aikaa syödä padasta, niinkuin meillä minun lasna ollessani tehtiin, puhui hän vielä lähteissään ovessa.