Kerran kumminkin, eräänä syksynä, hämärtyi illaksi surumielinen päivä, summeni synkäksi yöksi alakuloinen ilta, jolloin äiti ei enää vuoteelta noussutkaan, ei silmäänsä avannut, ei jäsentä liikauttanut.
Ei sytytettykään enää takkaan tulta, ei nostettu enää äitiä sen eteen tuolilleen, eikä siinä hänen kanssaan päivän töistä ja huomisista huolista puhuttu, niinkuin syysiltoina ennen hyvääyötä sanottaessa oli tehty ja menty levolle siinä toivossa, että hän taas aamulla olisi virkeämpi, vaan polvillamme olimme hänen vuoteensa vieressä sisareni ja minä ja takan edessä istui äänettömänä isä, vanha pää kumaraan painuneena, katsellen mustiin hiiliin.
Äiti oli iltapäivällä nukkunut sikeään uneen, joka näytti rauhalliselta, ja me olimme olleet tyytyväisiä, että kyllä hän siitä taas vahvistuu ja terveempänä herää. Olimme varpaisillamme vähän väliä käyneet kuuntelemassa hänen tyyntä ja tasaista hengitystään ja katselemassa hänen rauhallisia, kuihtuneita kasvojaan, jotka sillä kerralla näyttivät niin äärettömän tyytyväisiltä, niin omituisen nuorekkailta ja suloisilta, että hyvänmielen huokaus oli joka kerta päässyt rinnastamme kumartuessamme hänen ylitsensä.
— Tehdäänköhän äidin takkaan valkeaa? oli toisiltamme kyselty.
— Ei huolita tehdä nyt, oli yhteisesti päätetty — raittiimpi hänen on nukkua. Ei häiritä häntä.
Mutta illemmalla alkoi äidin hengitys käydä kummallisen harvaksi ja hiljaiseksi.
— Mitähän se merkitsi — —
Kamala aavistus alkoi tunkeutua mieleeni, enkä sen painoa saanut päältäni pois, vaan lisääntyi se yhä. — Jos ei äiti heräisikään enää — kuolisi kerran kumminkin — ja kaikki jää hänelle puhumatta.
Isä oli tainnut ymmärtää ensimmäisenä asian laidan ja siksi istui hän yhä vaan pesän edessä iltahämyn painuessa huoneesen.
Lopulta lakkasi äiti hengittämästä kokonaan, ja kun koetin hänen kättänsä, oli se kylmä, koetin hätäisesti jalkojaan, ne olivat kylmemmät vielä. Hän oli jäsentään liikauttamatta, silmäänsä avaamatta, tajuunsa takaisin tulematta kuollut.