— Menee tuo nyt sentään jo liian pitkälle, jos sallitte minunkin tähän asiaan suuni avata, sanoi sivultapäin Taavetti, joka tähän saakka oli äänettömänä ja nurpean näköisenä katsellut tätä omituista kilpailua. — Liian pitkälle menee! Juoda tuolla tavoin markkoja kahvissa ja tärvätä vielä terveytensä. Ja kotona on Ovaskaisellakin akka ja lapset nälässä.
— Se on hävytön vale, että meillä nälkää nähdään, äyhkäsi Ovaskainen yhä pahemmin röyhtäisten. — Ja mitä minun akkani sinuun kuuluu. Hän elättää kyllä itsekin itsensä ja vielä lapsetkin, jos siksi tulee.
— Elättää Helsingin herrain tappurain kehruulla ja kerjäämällä. Viime viikollakin kuului rovastilta saaneen viisi kappaa leivän apua, kun osasi hyvästi suutansa käyttää.
— No eikö se ole hyvä, että aina saa?
— Saapihan se, ja hakee aina välillä vaivaiskassastakin — —
— Anna hakea. Sitävartenhan sinne olemme maksaneet mekin, että sieltä saamme. Vai luuletko sinä, että se täytyy sinne muitten hyväksi jättää? intti Ovaskainen, koska ei voinut Taavetin sanoja valheeksikaan väittää.
— Pienet taitaa sinunkin maksusi kassaan olla, koska jo kymmenen vuotta olet maksuvapautta nauttinut, sanoi Taavetti vakavana. — Eipä olisi kassoista meidän maksuilla montakaan penniä antaa, joll'eivät tilalliset niitä ylläpitäisi.
— Tilallisetko? Niitä nyt ei tarvittaisi maailmassa ollenkaan, nylkyreitä.
— Ei tarvittaisikaan, alkoivat toisetkin väittää yhdestä suusta.
— Nylkyreitä kylläkin. Koettavat puulaakeiltakin ilmaisilla metsillään nylkeä viimeisen pennin, vakuutti työnjohtajan sijainenkin muka varmana asiantuntijana.