— Latesii latesimerit puerit, se on me aivan oppineet pojat, sanoi hän ahjoaan kohennellen. — Se on vanhain ruomilaisten kieltä, ja ne olivat viisaita miehiä ne, mutta kiivasta väkeä, tulista väkeä, lisäsi hän ja hymyili sankan partansa alta. — Olipa tässä tulla koko Jerusalemin hävitys, hah, hah! Mutta eihän sille voi mitään, että ihminen hiukan tuinahtaa, ei niin mitään — varsinkin kun sattuu tyhmyyksiä, jotka vievät hyvän kirveen silmän poroksi.
Kolkkala ja Soijan mies, joka oli tuonut kirveensä, pihdit ja vasarat takaisin pajaan, olivat äänettöminä, eivätkä he oikein tietäneet, mistä päästä olisivat puhetta alkaneetkaan.
Vihdoin avasi Kolkkala suunsa.
— Mitä kieltä se on se jeekuna, taikka rastit eli kuinka se oli? kysäsi hän uteliaasti, mutta sentään aristellen, niinkuin uutta räjäystä peläten.
— Mitä sinä sillä tiedolla tekisit? Elä utele turhia, et sen sisällystä kumminkaan ymmärrä, tokasi seppä.
Mutta hetkisen ahjoon katseltuaan kääntyi hän kiivaasti Kolkkalaan ja sanoi karahtavalla äänellä:
— Se on ryssää! Mutta elä saata minua sanomaan sitä toista kertaa.
— Vai ryssää, ihmetteli Kolkkala. — Kaikkia se mestari osaa. Mutta niinhän se on, että joka on hyvä yhteen, se on hyvä toiseenkin. Miks'eikä Joose-mestari osaisi ryssääkin, hän kun osaa mitä vaan tahtoo.
— Elä turhia imartele, sanoi seppä jyrkästi. Hän otti Soijan miehen kirveen ja katsasti sitä.
— Ei muuta kuin uusi hitsi, joka pitää, sanoi entinen seppä. Olipa hyvä, että jäi edes tämän verran jälelle, puhui hän sitten kirvestä tarkastellen.