— Mutta silläkin on parempi puukko ja osaa valita itselleen paraan puun, minulle kiusaksi, päätteli Vilho itsekseen. — Mutta malttakaahan!
Isä kuoli ja Vilhosta tuli isäntä taloon.
Eikä ollut nyt sitä kertaa seppää talossa, eikä käyty sitä kertaa sepän omassakaan pajassa taottamassa, ett'ei Vilho olisi teettänyt itselleen uutta puukkoa. Niitä tehtiin vanhoista sahaviiloista, tehtiin katkenneista vikatteen ja sirpin kärjistä, tehtiin Itäruukin teräksestä, ryssänteräksestä ja valuteräksestä, mutta ei vaan saanut Vilho mieleistään, vaikka aina puukontaonnan ajan seisoi sepän vieressä levottomana odotellen ja kehoittaen tekemään hyvää.
Aina niissä oli joku vika. Mikä oli pehmeä, mikä oli liian kova, mikä oli jäänyt taonnalta raa'aksi, mikä taas epätasaisesti karaistu. Kunnon lastua ei niillä saanut yhdelläkään, puhumattakaan siitä, että niillä olisi saanut puun mieleisensä sileäksi.
Alettiin jo nauraa hänen puukoilleen ja nauroi jo oman kylän seppäkin. Mutta kun Vilho sai siitä hiukan vihiä, päätti hän, että naurakoon, ei hänessä ole kuitenkaan puukon tekijää.
Hän alkoi hommata taas sepitettävää ja rupesi kuulustelemaan naapurikylän seppää. Emäntä sitä vastusti — hänellä oli jo silloin emäntänsä Anna — ja piti sitä ilmeisenä häpeänä, että toisesta kylästä seppää haettaisiin, koska oman kylän seppä oli maan parhaita.
— Mutta ei osaa sentään tehdä edes puukkoa, intti Vilho.
— Sinä niine puukkoinesi! Onhan sinulla niitä jo joka seinän rako täynnä.
Niitä oli todellakin pitkät rivit kammarin seinänrakoihin pistettyinä, niin että koko huone näytti oikealta asekokoelmalta. Eikä hän niitä tarvinnut koskaan Annalta kysellä, mutta ei niihin liioin ollut kenenkään muunkaan kajottava.
— Antakaa minun olla vaan puukkoineni, sanoi Vilho ja piti oman päänsä.