Mutta viime aikoina, ja varsinkin juuri tänä kesänä oli hän usein painunut mietteihinsä, ollut alakuloisen ja surumielisen näköinen, ja silloin aina lopulta syvään ja hiljalleen huokaissut sekä pyyhkäissyt vitkalleen päätänsä, otsasta alkaen korvan taitse aina niskaan saakka, ja viimeksi vielä kyhnäissyt niskaansa. Tämä tapahtui vaan silloin kun hän oli yksinään, sillä joukossa ollen oli hän niinkuin ennenkin. Jos kysyttiin, kuinka hän jaksoi, sanoi hän elämän aina vaan olevan kuin silkkiä. — Mitä häneltä puuttuisi, niinkauvan kuin sysiä maailmassa tarvitaan — ja tarvituinhan niitä nyt vielä ainakin hänen elinaikansa.

Kun ei näkynyt olevan mitään korjattavaa miilupeitteessä, istui hän yhä paikallaan ja katseli kuinka aurinko mailleen mennessä punaisen hohtavasti valaisi petäjikköä nummella. — Ei ollut sateen pelkoa tälle miilulle.

Silloin huomasi hän sen nuoren herrasparin käsitysten lähestyvän polkua pitkin, ja sen neitosen punainen hattu hohti iltaruskossa, niinkuin hänen päässään olisi ollut ihka ilmeinen tuli. He nousivat aholle huitoen nenäliinoillaan hyttysiä ja kuuluivat ankarasti valittavan sitä häiriötä ja kiusaa, mikä saattoi olla noin pienistä jumalanluomista.

— Siinä ne taas ovat, huokasi Matti itsekseen. — Pysyisivät poissa niin olisi parempi. — Oli niin vaikea katsella niitä.

Tulijat eivät huomanneet ollenkaan Mattia, joka istui miilun toisella puolella verhossa sekä hienon savun peittämänä, ja he jäivät hetkiseksi seisomaan aholle ja katselemaan miilua. Pian kuitenkin kääntyi herra toisaalle, istahti kivelle ja alkoi katsella laskevaa aurinkoa. Neitonen laski kätensä hänen olalleen, ja nyt kuului auringosta, luonnosta ja iltaruskosta pitkiä ihastuksen huudahduksia ja monia ylistäviä sanoja, joita ei Matin korva kaikkia eroittanut. Eikä hän niin paljon kuunnellutkaan, kuin katseli, sillä itse se näky, joka hänellä nyt oli miilunsa toisella puolella, kiinnitti enemmän hänen huomiotaan.

Jo istahti tyttö herrasmiehen polvelle.

Matti huokasi taas vielä tavallista pitempään, ja pyyhkäsi päätänsä. — Eihän niitä nyt oikeastaan olisi tarvinnut katsella — mutta kun ei voinut olla katselemattakaan, vaikka hyvin tiesi, että rauhan se vei mielestä — katkeroitti vaan, teki kaihomieliseksi. — Tarvitsiko niitten nyt tulla juuri siihen toisiaan hyväilemään. Vai tahallaanko lienevät tulleet, häntä härnätäkseen — —

Hän käänsi päänsä toisaalle, mutta samassa kääntyi se kuitenkin niinkuin itsestään takaisin, ja ajatus kulki samaa latua, mitä oli kulkemaan ruvennut. — Eiväthän ne tahallaan — mitä ne hänestä, koska eivät edes huomaa, että hän on lähelläkään. Eiväthän ne tiedä hänen elämästään mitään — hyviltä ihmisiltä tuntuvat sitäpaitse. — Sellainen kallis sikaarikin — ja joka kerta ystävällisesti tervehtivät ja puhuttelevat, ja mökkipahaseenkin tulisivat. Ovat tietysti nyt juuri sillä samalla asialla, ja mökkikin on niin siivoton. Kuka sitä tässä ennättää puhdistamaan. — Mitähän ne nyt siitä auringosta — ja juuri pahimpaan hyttysparveen jäivät — olisikohan kutsua niitä tänne savun puolelle. — Mutta eivät ne siedä tällaista savua, eivät itse eikä heidän pukimensa — menee läpi tuollaisten harsojen hienoon hipiään saakka. Jaa’ah, jaa’ah! Onnellisia ihmisiä — onnellisia miehiä, nuoria ja onnellisia! — Ettei pitänyt minulla, ettei jumalan nimessä pitänyt minulla olla — olisihan siitä nyt vielä vanhanakin jotain hupia ja hoivaa — olisi edes puhekumppani, jolle voisi asioitaan uskoa — eihän niitä vieraille voi höpistä kaikkia, mitä milloinkin mielessä kytee. — Olisi pitänyt edes vielä kymmenen vuotta sitten koettaa, ehkä olisi jonkun ijäkkäämmän saanut vielä silloinkin. Olisihan nyt siivooja mökissä ja kahvinkeittäjä — —. Tämä ikä menee kuin yksi päivä, kuin yksi ainoa auringon kierros noususta laskuun — ja mikä aamulla jäi, se jääneenä pysyy kun ilta hämärtää. Oih noita! — Kumpikahan lienee heistä ensimmäisenä silmää iskenyt, kumpi antanut sytyttävän vihjauksen? — Lieneekö neitonen suhauttanut, vai poikako ensin kukersi? Eipä tiedä, eipä tiedä. — Eivätpä suhautelleet minulle nuorena, eivät silmää iskeneet — itse en osannut kukertaa. Yksi kyllä lentää kohautti syliini kutsumatta, mutta se oli toisten kana ja jo kahdesti hautonut. — Ah, sinä Matleena — olisipa tainnut olla parempi sentään ottaa sinutkin, kun olisi arvannut täällä näin vanhaksi yksin elävänsä ja lopultakin tyhjyyden alkavan kaivaa sydänalaa. — Itse en osannut kukertaa, tyhmä olin ja taitamaton, eikä kutsumatta kukaan muu luokseni lentänyt — — —.

Miilun kyljestä tuprahti yht’äkkiä musta savu ja singahti muutamia kipeniäkin.

Matti hypähti pystyyn. — Katsos pakanaa, noin se käy, kun vaan niihin mietteihinkin painuu, ehätti hän ajattelemaan ja riensi tukkimaan reikää.