Nuori pari säikähti kovin, sillä eivät he olleet aavistaneetkaan, että Matti olisi niin lähellä, vaan luulivat hänen olevan joko mökissään tai jossain metsässä.
— Huh! Mattihan se on, huudahti herrasmies. Neitonen nauroi pelästykselleen ja hengitti kiihkeästi. Sitten kääntyivät he katselemaan Matin touhua, kun hän lapiolla löi maata aukkoon ja jymäytteli vielä suurella puunuijalla päälle.
— Mistä Matti tähän niin äkkiä ilmestyi, kysyivät he?
— Tuossa istuin miilun takana suojassa itikoilta
— Jaa, mutta ei niitä tässä lähempänä tunnu niin paljo olevankaan, sanoi neiti.
— Ne pelkäävät savua, selitti Matti. — Mutta tässä lähempänä täytyy itsekin sietää savua ja katkua, ja tässä pian noettuu. Se on veikeätä käymään vaatteihin miilun savu, tervassavu erittäinkin.
— Vai oli Matti niin lähellä meitä, emmekä me osanneet arvata mitään, sanoi neiti heittäen merkitsevän katseen sulhaseensa. — Mutta onhan Matillakin tietysti joskus ollut morsian, joku vallaton tyttö, joka on pitänyt Mattia hyvänä, lisäsi hän veitikkamaisella äänellä.
Matti ei vastannut mitään, hymähti vaan ja tarkasteli miiluaan. — Tässähän sitä täytyy koko poltto-aika lähellä oleskella, ei tästä pitkälle sovi loitota, puhuskeli hän, niinkuin ei olisi äskeistä kysymystä huomannutkaan.
— Tarvitseeko sitä niin vartioida ja peitellä, eikö se osaisi palaa itsekseen, kysyi herra?
— Jos sitä ei vartioisi ja peittelisi, niin se puhkeisi ilmiliekkiin ja sitten se ei enää olisi miilu, vaan juhannuskokko, vastasi Matti. — Ettekö huomanneet juuri äsken? Miilu ei saa koskaan puhjeta ilmituleen, sen täytyy loppuunsa saakka vaan salaa ja hiljalleen kyteä, niin ettei muuta näy kuin hieno savu. Jos pahasti liekkiin pääsee, niin menee poroksi.