— Ei suinkaan Matilta ole koskaan mennyt poroksi, kun on noin tarkka, kysyi taas herra?
Matti katsoi pitkään sekä herraa että neitiä, aivan kuin olisi miettinyt, että vastatako vai ei, mutta vihdoin hän hitaasti, matalalla ja surunvoittoisella äänellä vastasi:
— On mennyt, yhden ainoan kerran.
Tämä vastaus tuli niin ihmeellisen raskaasti, että se herätti herrasväessä huomiota.
— Onko siitä jo kauvan, kysyi herra?
— Onhan siitä, mikä häntä muistaneekaan — jo kymmeniä vuosia.
— Hui hai, niin vanha asia! Mahtoi olla katkera tapaus Matille?
— Olihan se, vastasi Matti pitkän ajan kuluttua, nojaten nuijansa varteen ja pyyhkäisten otsaansa. — Tiivelin ukko vainaa vaati korvauksen hiilistään — se oli Tiivelin miilu, tässä samassa paikassa — ja sen vuoksi sain hikoilla puoli kesää. Eihän se aivan täyttä korvausta vaatinut, mutta se oli suuri miilu.
— Kuinka se niin kävi? Mattihan oli silloin tietysti mies parhaillaan.
— Olinhan minä. Kuinka lienee käynyt.