— Yksinkö olitte? Ei ollut apulaista?
— Yksin olin. Mikä tässä apulaista pitäisi. Yksinäni olen tullut toimeen tähän päivään saakka.
— Sattui kaiketi joku tapaturma?
— Ei sattunut. Oma huolimattomuuteni oli.
Matti oli taas pitkän aikaa äänettä, eivätkä puhuneet toisetkaan mitään.
— Kuinka Matti on voinut koko ikänsä elää noin yksinään, ei apulaista eikä kumppania millään taholla, ei edes emäntää, katkaisi vihdoin neiti äänettömyyden? — Kun olisi ollut hyvä vaimo, niin olisihan se auttanut vaikka miilun poltossa. Katsokaahan, minäkin osaisin tätä.
Hän otti lapion maasta ja heittää tuiskautti hiukan muraa miilun kylkeen, ja nauroi. Mutta samassa viskasi hän lapion pois, vilkaisi käsiään ja alkoi hangata niitä nenäliinalla.
Herra nauroi ja naurahti jo Mattikin, samalla huokaisten.
— Kas noin se käy. Ei tämä ole naisten työtä, ei varsinkaan niin hienoilla käsillä tehtävää, kuin ryökkynällä on.
— Miksei tähän voisi tottua, sanoi neiti. — Jos minä olisin Matin emäntä, niin olisin tässä miilulla Matin levätessä. Mutta miksei Matti todellakaan ole nainut? Ettekö ole koskaan tuntenut edes kaipuuta siihen, ettekö ole koskaan tuntenut edes rakkautta?