Sana »rakkautta» lausuttiin niin hempeästi sorahtavalla äänellä, että Matin ryppyinen suupieli vavahti, ja hän jäi katselemaan neitiä. Mutta kun hän ei vastannut mitään, niin jatkoi neitonen kysymyksiään, innostui vaan yhä, leperteli ja leperteli, niinkuin niitten on tapa päästyään lempi-aineeseensa käsiksi. — Oliko Mattia petetty, vai itsekö ei ollut huolinut. Olihan hänen tietysti täytynyt olla jossain tekemisissä naisten kanssa. — Eihän sellaista miestä voinut olla olemassakaan, joka ei nuoruudessaan olisi niitä edes jotakuta kertaa lähennellyt.
Vihdoin Matti ikäänkuin väkipakolla, tai jonkun painon alta päästäkseen murahti, että eihän hän nyt sentään ollut ihan tietämätön niistä.
— Ahaa, hän oli siis kumminkin lähennellyt niitä?
— Oli, yhden ainoan kerran.
— Taaskin yhden ainoan kerran. Kummallista!
Mutta enempää ei Matti puhunut siitä asiasta, ei sanaakaan, vaikka olisi kuinka paljo tahansa udeltu ja kyselty. Hän alkoi näyttää kiusaantuneelta ja harmistuneelta, rupesi vaan nuijimaan miiluansa ja antoi lyhyitä, kiertäviä vastauksia.
Aurinko oli laskenut, ilta alkoi hienosti hämärtää ja viiletä. Nuori pari jätti hyvästi ja lähti kävelemään kotiin päin. Mutta kun he olivat poistuneet aholta, kääntyi Matti katselemaan heidän jälkeensä, nojaten nuijansa varteen, ja hän katseli niin kauvan, kunnes sen neitosen punainen hattu häipyi vaaleaan iltasumuun, joka Tiivelin lammesta kohoten levisi nummen syrjään saakka. Sitten pyyhkäsi hän päätänsä ja istahti kivelle, jolla poistunut pari äsken oli istunut, ja painui mietteihinsä.
— Yksin! Yksinään hautaan saakka! — Hm, mikä niille elämäänsä kertomaan — nauraisivat vaan, ja vielä muitakin sillä naurattaisivat. Yksin, yksin! — Hoo-oh, se tapahtui sittenkin vaan sen ainoan kerran, eikä se koskaan sattunut uudestaan — — —
Mutta tästä ainoasta kerrasta ei ollut Matti vielä koskaan kenellekään sen tarkemmasta puhunut, olipa sitä tiedustellut kuka tahansa, saati sitten vieraat kaupunkilaiset.
* * * * *