— Eikö saisi tulla, kysyi Matti seisten ovella ja pitäen vielä rimasta kiinni?
— Mielellään, mielellään, nauroivat tytöt.
— Jos olen liikaa, niin käännyn takaisin.
— Vielä mitä, kuului tyttöjen joukosta. — Mattihan kumminkin on kuutelon arvoinen, sai muut tahi ei. Kas tässä, tulehan maistamaan!
Matti istahti jakkaralle ja otti tarjotun kuuteloviipaleen käteensä.
— Eikö siellä miilulla paistuisi kuutelo, sanoi joku pojista pistävästi?
— Vielä mitä! Niinhän se tulisi sysijauhoista kuin leipä petäjän kuoresta, sanoi toinen. — Vehnää siihen tarvitaan, ja lesettyä vehnää sittenkin vielä. Mutta onko Matti tuonut tähän kuuteloon hyppysellistäkään? Minä toin kaksi naulaa parhaita vehnäjauhoja.
Matti kavahti seisaalleen ja viskasi pehmeän kuuteloviipaleen kädestään, niin että se lensi seinään ja litistyi nokiseen hirteen kiinni.
Kaikki hätkähtivät, sillä Matti tunnettiin jättiläiseksi voimiltaan, ja taisivat jo äskeiset pistopuheitten laskijat katua sanojaan.
— Suunne kiinni, pojat, minä tässä emännöin ja kuutelo on minun, jos se siksi tulee, alkoi Tiivelin vanhempi piika torua. — Ja Matti saa siitä yhtä hyvin kuin joku muukin täällä olijoista, ilman valintaa ja eroitusta, jos kohta olette tuoneet jauhotomusen tullessanne. Ken alkaa riitaa haastaa, sen ajan täältä ulos. Elä ole, Matti, milläsikään niitten joutavista loruista. Istuhan tuohon ja ota uutta, heh!