— Herra siunaa ja varjele, Matin miilu, kirahti Matleena hätääntyneenä, sieppasi pudonneen lakin lattialta käteensä ja riensi Matin jälestä.
Kaikki rupesivat nauramaan. Toiset nauroivat sellaisella mielihyvällä, että silmiään pyyhkielivät.
— Jo siinä nyt tuli siunaukset ja varjelukset sen lystin päälle.
— Parempi oli, että niistä päästiin. Lähtihän se hutsu jälestä.
— Mutta ei naureta suotta toisen vahingolle. Eiköhän sinne olisi sentään mentävä auttamaan, pojat?
— Mitähän siellä apuinesi teet? Eikähän siellä ole edes kulon vaaraa märässä metsässä. Jos miilu meni, niin se meni.
— Säälittää sentään Matin vahinko.
— Ooh, menihän sinne Matleena, koska otti Matin lakinkin. Kyllä ne siellä asiansa hoitavat.
Matti riehui ilmitulessa roihuavan miilunsa ympärillä syyspimeässä yössä kuin paholainen. Huitoi pitkällä kuusen näreellä liekkiä, syyti multaa miiluun, repi kynsin tuoretta turvetta ahon kamarasta, koppasi suuria kiviä, kiskasi märkiä juuren lahoja, mitä vaan irti sai, ja paiskasi kaikki tuleen. Ja kirosi aina välillä ja huusi hammasta purren, että »anna nyt taivas vettä!»
Saapui Matleena Matin parhaaseen leiskuntaan, puhui avusta ja tarjosi lakkia paljaspäiselle miehelle.