— Asetutaan pariin ja ruvetaan leikkimään, ettei tuon yhden parin tuossa tarvitse yksinään kököttää. Eiköhän osata istua sylittäin toisetkin, ehdotti joku.
Puhuttiinpa tai tehtiinpä mitä tahansa, Matti ei hievahtanut paikaltaan eikä kirvonnut tavalliseen liikkeeseensä Matleenan kieli.
Aluksi oli Matti kömmähtänyt, niin ettei tiennyt mitä tehdä. Hän istui siinä matalalla jakkaralla kuin salaman lyömänä, kädet hervottomina sivuilla, niska taapäin vääntyneenä seinään kiinni. Mutta äkkiä kävi kautta koko hänen vankan ruumiinsa omituinen tunne. Se puistatti kaikkia jäseniä, sai sydämmen kiihkeästi jyskyttämään, pani jokaisen hermon kärjen outoon liikkeeseen ja vei hänen jäntereisen käsivartensa tiukasti Matleenan vyötäreille, samalla kun toinen käsi kohosi hänen helmaansa, vaikka Matti itse ei ajatellut mitään, eikä tahtonut mitään, ei oikeastaan nähnyt eikä kuullutkaan mitään.
Matleena oli kietaissut kätensä Matin kaulaan, painanut suunsa aivan hänen korvaansa kiinni, ja kuiskia supatteli hätäisiä sanoja, joita toiset eivät kuulleet.
— Kyllä näkyy, että se on purrut hävyltä pään poikki, sanoi joku tytöistä, mutta ei se Matissa eikä Matleenassa herättänyt pienintäkään huomiota.
Kauvan he istuivat sillä tavoin sylitysten, toisten nauraessa, remutessa ja alotellessa jotain leikkiä.
Silloin astui vielä saunaan muuan uusi tulokas, naapurikylän poikia. Hän meni hyvän illan tehtyään ja hiukan ympärilleen vilaistuaan suoraan peräseinälle, joka antoi nummeen päin, ja työnsi lautaisen akkunaluukun sivulle.
— Mikähän tuli tuolla nummessa tähän aikaan roihuaa, katsokaas, sanoi hän osoittaen sormellaan avatusta ikkuna-aukosta. — Olen sitä tullessani ihmetellyt pitkin matkaa.
Ennenkuin kukaan ennätti vielä edes liikahtaa tai sanaakaan sanoa, ponnahti Matti rahilta ylös kuin vireestä lauaistu jousi, loikkasi sellaisella voimalla, että löi päänsä matalaan parvenalushirteen ja pudotti lakkinsa. Matleena kierähti hänen polveltaan pitkää pituuttaan lattialle. Ovi paukahti räiskeellä auki, eteisestä kuului vaan Matin vimmatun karmea kirous, ja hän juoksi avopäin ja läähättäen nummelle, suoraan poikki pellon, yli aitojen, yli kivien, halki pistäväin kääkkyräkatajain, juoksi niinkuin hullu, pillastunut hevonen tai säikäytetty hirvi.
— Se on Matin miilu, huusivat akkunasta katselijat. — Se on päässyt ilmiliekkiin!